Ratsastushistoriani

Kauan odotettu (?) postaus ratsastushistoriastai on viimein täällä! :D Video on ollut youtubessa jo eilisestä lähtien, mutta en vielä laittanut sitä tänne, koska halusin, että videon yhteydessä olisi myös selostus.

Aloitin säännöllisen ratsastamisen huhtikuussa 2008. Sitä ennen olin ollut muutamia kertoja hevosen selässä. Parhaiten on varmaankin jäänyt mieleen naapurin shetllaninponi Napponen, jolla ratsastin varuusteetta pyöräilykypärä päässä. :D 

Syksyllä 2007 Satu aloitti äitinsä yllättämänä alkeistunnit Ratsutila Jarminilla. En ollut koskaan mitenkään ihmeemmin kiinnostunut hevosista, mutta päätin kuitenkin kulkea mukana katsomassa tunteja. Jo muutaman katselukerran jälkeen halusin itsekin ratsaille, mutta kurssilla ei valitettavasti ollut enää tilaa. Seuraava alkeiskurssi alkasi huhtikuussa 2008, jonne ilmoittauduin viipymättä. Kuljin koko talven katsomassa Sadun tunteja ja opin paljon ratsastuksesta teoriassa ja tietenkin hoitamaan hevosia. Muistan, miten kylmä maneesissa oli pakkasilla katsoa, kun toiset ratsastivat. Alusta asti hevosen hoito oli minulle tärkeä osa koko harrastusta, joten harmistuin, jos en saanut itse hoitaa hevosta kuntoon. 

Alkeistunnin jälkeen siirryin vakiotunnille perjantaille Sadun kanssa samalle tunnille. Harjoittelimme laukkaamista ja pikkuhiljaa myös hyppäämisestä. Ensimmäinen laukka nousi Tiltukalla. Hyppäsin sillä myös ensimmäisen esteeni, jos sitä nyt hypyksi voisi sanoa. Tiltu nimittäin vain harppasi esteen yli, mistä olin hyvin pettynyt. Tiltusta tuli kuitenkin vasta paljon myöhemmin suosikkini, vaikka koin sen kanssa uudet jutut.

Pirpana-Sipi, eli Pirre oli alkuaikojen luottoratsu. Osallistuin sillä useisiin estekisoihin; ensimmäisiin keväällä 2009. Tykkäsin hypätä sillä, koska se hyppäsi pienetkin esteet isosti pienen kokonsa takia. Pirre kuitenkin lähti eläkepäiville syksyllä 2009 ja se myöhemmin lopetettiin sydänvikojen vuoksi.

Kesällä 2009 kuvioihin astui 170cm korkea Trakehner Liisa; elämäni hevonen. Aluksi en meinannut edes uskaltaa ratsastaa sillä suuren kokonsa takia ja meinasin jo vaihtaa hevosta, mutta onneksi en sitä tehnyt. En olisi koskaan saanut tuntea noin ihanaa hevosta. Liisa oli minulle hyvin tärkeä ja meillä natsasi yhteen alusta lähtien. Kuitenkin jotain meni pieleen...

Osallistuin Liisalla estekisoihin syksyllä 2009. Harjoittelimme kilpailuihin ahkerasti tunnilla. Kisat olisivat ensimmäiset, joissa kaikki tunniltamme laukkaisivat koko radan.

Kisapäivä lopulta tuli ja minua jännitti kamalasti. Verkassa hypyt kuitenkin sujuivat paremmin, kuin koskaan aiemmin millään tunnilla. Olin todella varma ja itseluottamusta lisäsi kommentti: "Siinä menee voittaja!"

Päästyäni kisaradelle tunsin oloni todella heiveröiseksi. Painuin kasaan jännityksestä ja, kun vihellys kuului lähdi laukalla ensimmäiselle esteelle. Jo ensimmäisellä esteellä mieleni valtasi kummallinen tunne, enkä edes osaa selittää sitä. Käänsin toiselle esteelle, mutta Liisa pelkäsi kukka-asetelmia ja ohitti esteen jo kaukaa. Liisa juoksi esteen toiselle puolelle ja heilui puolelta toiselle; ei tuntunut tietävän kumpaan suuntaan lähteä. Näin edessäni kaksi ihmistä, joilla toisella oli kamera. Sain suustani vain yhden hiljaisen sanan: "Auttakaa!" ja sitten tömähdin maahaan. Tippuminen ei edes sattunut. Olin vain sokissa. Kymmenet katseet yleisössä, jotka katsoivat vain minua. Näin vain edessäni irti hölkkäävän hevosen. En tajunnut mitään, kävelin vain pois kentältä.

Hyvästi rakas! ♥

Kentän ulkopuolella olin pettynyt, surullinen ja vihainen. Minulle ehdotettiin, että kävisin vielä verkassa hyppäämässä, ettei jäisi huono mieli, mutta minä en halunnut ollenkaan Liisan selkään! Suostuin lopulta kävelemään kyydissä hetken aikaa ja tulin sitten pois selästä.

En ratsastanut Liisalla pitkään aikaan ja, kun yllättäen sain tietää, että se lähtee eläkepäiville, silmäni aukenivat ja huomasin, että rakastamani hevonen oli lähdössä pois enkä edes viettänyt viimeisiä aikoijamme täysillä. Sain kuitenkin mennä Liisalla viimeisen kerran, mutta sekään ei mennyt aivan putkeen. Liisa alkoi nimittäin heti alkutunnista ontumaan ja viimeinen ratsastuskerta jäi käyttämättä.

Liisan lähtö osui minuun ja kovaa. Vasta oikeastaan sen jälkeen sain niskaani kauhean pelon koko ratsastuksesta. Erityisesti esteisiin. En edes ymmärrä, miksi jatkoin harrastusta ja, miten kukaan ei huomannut mitään.

Pikkuhiljaa olen päässyt yli peloistani, mutta en ole koskaan palannut siihen pisteeseen, jossa olin ennen estekilpailuepisodia. Ehkä ratkaiseva tekijä pelkojrn kokonaisvaltaiseen ylipääsemiseen olisi ollut se, että olisin saanut ratsastaa Liisalla, mutta se ei onnistu enää. Liisa lopetettiin 26.8.2010.

Ja sitten päästänkin teidät katsomaan viomateriaalia vuosien varrelta. Ratsastushistoriani ei ole välttämättä kaikista tavanomaisin, mutta näillä eväillä mennään. :) Ja älkää suinkaan ymmärtäkö, etteikö minulla olisi ollut myös hyviä hetkiä tuon syksyn 2009 jälkeen.