Ei ole varmasti kenellekään mikään uutinen, että blogini on jo tovin ollut hyvin hiljainen. Kirjoituksia tulee parin kuukauden välein, enkä ole tehnyt edes perinteistä vuosipäivävideota. Reilu vuosi sitten ilmoitin blogini jäävän määrittelemättömäksi ajaksi tauolle tai ainakin viettämään hiljaiseloa. Silloin elämässä oli tapahtumassa suuria muutoksia, joita en kuitenkaan vielä silloin halunnut täällä avata. Kirjoittamisen jatkaminen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, tuntui kummalliselta.
En olisi toissakesänä uskonut, millainen vuosi on edessä. Vaikka viime vuosi olikin äärimmäisen raskas, se oli monessa suhteessa käänteentekevä vuosi elämässäni. Se varmasti liittyy aikuistumiseen ja tietynlaiseen "kasvukipuun". Ukko oli vahvasti osa tätä kuviota ja oikeastaan asia, joka sysäsi rattaat liikkeelle. Satu nosti ensimmäisenä kissan pöydälle: Oliko hevonen todella sitä, mitä halusimme?
Olen usein sanonut, että Ukko ajautui elämäämme tai me ajauduimme sen omistajiksi ikään kuin vahingossa. Näin jälkeen päin vasta näen, miten suuri taakka hevosesta meille lopulta muodostui. Olimme liian nuoria kantamaan yksin vaastuuta hevosesta, mutta olemme molemmat perusluonteeltamme sen verran tunnollisia, että homma tuli hoidettua, mutta saimme myös samalla väsytettyä itsemme.
Aluksi minulle oli todella vaikeaa myöntää, ettei hevonen ehkä ollut sitä, mitä halusin ja vielä vaikeampi harkita siitä luopumista. Lopulta sekin oli vaihtoehto. Päätöksen tekeminen tuntui kuitenkin ylivoimaisen vaikealta ja pyörittelin sitä päässäni monta kuukautta. Tallille mennessäni mietin aina lopettamista, mutta mieleni muuttui joka kerta, kun silitin Ukon pehmeää karvaa. Lopullinen päätös lykkääntyi, kun Ukko muutti kesäksi asumaan maalaistallille.
Kesällä kadonnut intoni hevosiin alkoi pikkuhiljaa palata. Monen vuoden jälkeen halusin oikeasti tallille sen sijaan, että olisin tuntenut vain velvollisuutta mennä sinne. Pikkuhiljaa minulle selkeni, mitä haluan harrastukseltani ja mitä en. En halua enää harrastaa hevostelua samalla intensiteetillä kuin aiemmin, vaan haluan tehdä muitakin asioita ja tutustua uusiin ihmisiin. Viimeiset neljä vuotta elämäni on pyörinyt käytännössä kodin, koulun ja tallin ympärillä. Mihinkään muuhun ei koskaan ollut aikaa. Nyt on ja se on nykyisen tallipaikan sekä täydellisyyden tavoittelemisesta luopumisen ansiota. Vihdoin Ukolle on löytynyt sopiva tallipaikka, jossa se voi hyvin. Lannerangan oireilut ovat historiaa, kun se saa olla pitkät päivät ulkona isossa tarhassa. Se saa syödä jatkuvasti ja sillä on mieluista hevosseuraa.
Kyseessä oli kuitenkin vain kesäkoti, ja syksy lähestyi uhkaavasti. Tiesin, että Ukko ei lähtisi kesäkodistaan enää muualle kuin monttuun. Lopulta asiat kääntyivät parhain päin, sillä Ukko saa jäädä pysyvästi kesäkotiinsa asumaan. Olen siitä todella iloinen.
Toivottavasti teksitini ei kuulosta kovin dramaattiselta, sillä se ei ole tarkoitukseni. Asiat ovat nyt hyvin. Kaikista vaikeuksista huolimatta uskon, että asiat ovat menneet juuri niin, kuin niiden pitikin mennä. Vaikka olen välillä katunut hevoshommaan mukaan lähtemistä. en kadu enää. Vaikka se on vienytkin valtavasti, se on antanut jotain sellaista, jota ei sanoiksi pysty pukemaan. Se on opettanut jotain olennaista elämästä.
Blogi liittyy omalla tavallaan aiempaan elämääni, jossa oli vain velvollisuuksia. Kamera oli oltava mukana ja kuvia räpsittävä, jotta saisi blogiin materiaalia. Nyt en halua ottaa tallilla mistään enää itselleni stressiä, vaan rentoutua hevoseni kanssa. Intoni bloggaamiseen ei ole tauosta huolimatta palannut. Blogi on roikkunut pystyssä, mutta koska olen ihminen, joka ei halua jättää asioita roikkumaan, olen päätynyt blogin lopettamiseen. Uusia postauksia ei enää tule, vaikka vanhat tekstit jäävätkin.
Kiitos kaikille lukijoille ja hyvää jatkoa! :)
Ukko oli kaksi kuukautta yötä-päivää laitumella... |
...neljän hevosen... |
...sopuisassa laumassa. <3 |