Klinikalla

Ukko kuikuilee trailerista. ;)

Kolmen -kohta neljän- vuoden yhteisen taipaleemme jälkeen, kävimme tänään ensimmäistä kertaa Ukon kanssa klinikalla. Ukko on kyllä käynyt klinikalla raspattavana meillä ollessaan silloin, kun se oli juuri tullut meille. Silloin minä tai Satu emme olleet mukana, vaan Satun äiti ja Ukon entinen omistaja. Paikka oli erilainen kuin kuvittelin; se oli pienempi ja värimaailmaltaan tummempi kuin olin ajatellut.

Miksi sitten olimme klinikalla? Kaksi viikkoa sitten torstaina mennessäni tallille huomasin heti, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Heiniä oli vielä jäljellä, mutta Ukko ei ollut syömässä eikä se tullut portille vastaan kuten se normaalisti tekee. Pian syy selvisikin: Ukko ontui selvästi oikeaa etujalkaansa. Talutin sen karsinaan ja tunnustelin jalan läpi. Se oli hieman lämpimämpi kuin muut jalat. Turvotusta tai haavoja ei kuitenkaan näkynyt. Kylmäsin jalan. Tallinpitäjältä selvisi, että pari tuntia sitten, kun hän oli vienyt päiväheiniä ulos, Ukko oli ollut ihan normaali. Jotain oli siis tapahtunut vain hetkeä aiemmin, kun tulin tallille.

Ukko oli torstaina aika alakuloinen, joten se sai kipulääkettä yötä vasten. Perjantaina se jäi karsinaan päiväksi, mutta sen jälkeen se on ollut ulkona. Ihan turha sitä on pitää karsinassa, jos se vain sitten pyörii siellä levottomasti ympyrää. Koppilevon ideahan siinä katoaa täysin.

Soitimme klinikalle ja varasimme ajan viime viikon torstaille. Peruimme kuitenkin ajan ja tarkoitus oli siirtää se iltaan jollekin toiselle päivälle, koska ontuminen oli loppunut. Ukko pysyikin oireettomana lähes viikon päivät eikä se saanut kipulääkettä, kunnes ontuminen alkoi taas tällä viikolla. Soitimme klinikalle ja saimme ajan tälle päivälle.

Klinikalla Ukko tutkittiin ensin läpi. Sitten Satu kävellytti ja ravuutti Ukkoa suoralla linjalla sekä ulkona että maneesissa. Ongelma oli selkeästi oikeassa etujalassa, mutta eläinlääkäri ei ollut varma, missä siellä. Niinpä hän puudutti jalan alaosan ja, kun katsoimme uudelleen Ukon liikkumista, ontuminen oli loppunut.

Jalan alaosa röntgenkuvattiin ja sieltähän se lopulta löytyi: kavioluun hiusmurtuma. Olimme tulleet klinikalle juuri oikeaan aikaan. Aiemmin murtumaa olisi tuskin näkynyt kuvissa.

Ennuste on hyvä. Ukolle lyödään jo tänä iltana etusiin rengaskengät. Tämä estää kaviomekanismin toimintaa, mikä puolestaa antaa murtuman parantua rauhassa. Kunhan ontuminen loppuu, Ukkoa saa pikkuhiljaa alkaa liikuttaa. Nyt se kuitenkin saa olla pari viikkoa vain levossa eli karsinassa ja tarhata yksin pienemmässä tarhassa.

Ukko käyttäytyi koko reissun ajan todella hienosti. Ensin vähän mietitytti, miten lastaus sujuu, koska se ei ole käynyt trailerissa yli kahteen vuoteen. Huoli oli aivan turha, sillä ruuna suorastaan imi sinne korvat hörössä. Klinikallakaan ei ollut tarvetta rauhoittaa kuvien ottamista varten. On se hieno poika. :)

Miten selvisin ratsastuspelostani?

Monet teistä lukijoista varmaan jo tiesivätkin, että olen kärsinyt aiemmin ratsastuspelosta/-jännityksestä. Voit lukea ratsastushistoriaani käsittelevän postauksen täältä. Postaus käsitti ratsastuskouluaikojani ja selitän tarkalleen, mistä hetkestä lähtien olen kärsinyt peloistani. Nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa aiheesta uudelleen enemmänkin siitä näkökulmasta, miten pelot minuun vaikuttivat ja, miten pääsin niistä eroon. Postauksessa en kuitenkaan kertonut koko totuutta pelkoihini liittyen.

Videon materiaali on vuosilta 2008-2012.

Olen aina ollut ihmisenä aika arka ja säikky. Jännitän ja pelkään monenlaisia asioita, mutta en anna niiden viedä itseäni mukaan, vaan menen aina pelkoa päin. Siinä on mielestäni rohkeus. Ei siinä, että ei pelkää mitään, vaan siinä, että pelkää, mutta toimii kuitenkin.

Pelot saivat alkunsa yhtien epäonnekkaiden estekisojen jälkeen (tarkemmin selostus löytyy yllä linkkaamastani postauksesta). Totta puhuakseni en ole koskaan ollut kilpailuhenkinen enkä varmaan olisi edes halunnut kilpailla ellei painostus olisi ollut niin kova. Jännitin kisoja yleensä todella paljon, mutta noissa epäonnekkaissa estekisoissa itseluottamukseni oli pilvissä, mutta tipuin jo ennen toista estettä. Pettymys oli valtava enkä meinannut suostua edes hevosen selkään.

Kisojen jälkeen pelkäsin kuollakseni esteitä. Jännitin yleensäkin ratsastamista, mutta esteet olivat se suurin mörkö. Jos tiesin, että ensi tunnilla on esteitä, stressasin asiaa koko viikon. Toivoin myös usein, että tunti peruuntuisi, koska jännitin niin paljon ratsastamista. En puhunut kenellekään peloistani enkä tainnut niitä edes itselleni myöntää. Hevoset varmaankin aistivat jännitykseni, koska tipuin todella usein estetunneilla hevosen kieltäessä tai ohittaessa esteen. Yhden kerran hevonen kaatui ennen estettä ja lensin yksin esteen yli.

Jossain vaiheessa pelkojen sisällä pitäminen alkoi tuntua ylivoimaisen vaikealta ja minun oli pakko kertoa, että pelkään esteitä. Se ei tosin ollut koko totuus, koska pelkäsin myös jossain määrin ratsastusta. Tilanne helpottui, kun tuntiopettajani tiesi pelostani, mutta ratsastuksen into ei kuitenkaan enää palannut. Kesällä 2011 Ukko astui kuviohin ja, uskon hyvin vahvasti, että olisin tuona kesänä lopettanut hevosharrastuksen kokonaan, jos Ukko ei olisi tullut minulle ja Satulle.

Ukon kanssa meni ihan hyvin ja pelot olivat pitkään pimennossa. Korostan sanaa pimennossa, koska en missään vaiheessa ollut kunnolla käsitellyt pelkojani, joten pyrin vain unohtamaan ne. Sitten tuli se epäonnekas maastolenkki keväällä 2012. Oli kauhea sohjokeli ja autot ajoivat kovaa, jolloin Ukko säikkyi hyppäämällä autoa päin useamman kerran. Voimakkaat pelot tulivat uudelleen takaisin enkä uskaltanut ratsastaa muualla kuin aidatulla alueella. Välillä pellolla ratsastaminen tuntui jo ylivoimaisen pelottavalta.

Pelot pahenivat kevään edetessä ja kesällä 2012 mielessäni pyöri jatkuvasti kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, mitä voisi tapahtua. Sitten tuli se kerta, kun minun oli taas mentävä maastoon. Enää en pystynytkään peittelemään ja kieltämään pelkoani, vaan tilanne purkautui pienenä paniikkikohtauksena. Itkin ja henkeäni ahdisti. Tapahtuman jälkeen aloin vihdoin puhua peloistani yli kahden vuoden vaikenemisen jälkeen. Prosessi oli alkanut.

Varsinkin alussa oli hyvin vaikeaa. Maastossa minun täytyi koko ajan keskustella Satun kanssa, etteivät ajatukseni vain lähtisi harhailemaan ikäviin asioihin. Hyppäsin Ukolla myös ensimmäistä kertaa ja lopulta hyppäsin joka viikko.

Kesä 2012. Ukko hyppää laukassa puomia. :D

Prosessi, joka alkoi kohta kolme vuotta sitten ei ole vieläkään päättynyt ja se tuskin se tulee päättymäänkään  niin kauan kuin hevosia harrastan. Pelot palaavat mieleeni ikävien tai pelottavien tapahtumien jälkeen. Silloin minun täytyy vain hyväksyä jännitykseni ja tsempata itseäni kohtaamaan pelkoni. En enää väkisin pakota itseäni haukkaamaan liian suurta palaa eli en mene liian kauas mukavuusalueelta. Olen myös opetellut kuuntelemaan paremmin itseäni ja tekemään asioita fiiliksellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten minulla oli Ukon kanssa "estevalmennus" varmaan vuoden hyppytauon jälkeen eikä minua jännittänyt yhtään. Tilanne tuli niin yllättäen eikä siitä sovittu etukäteen, joten en ehtinyt alkaa miettimään asiaa.

Tällä hetkellä nautin hevosharrastuksestani enemmän kuin olen vuosiin siitä nauttinut. Olen kuin palannut aikaa ennen pelkojani. Tämä harrastus on antanut minulle paljon, mutta paljon se on ottanutkin. Sen takia olenkin aika varma siitä, etten Ukon jälkeen enää omaa hevosta hanki. En kuitenkaan sano ei koskaan, mutta sellainen olo minulla on. Olen myös koko ajan entistä vakuuttuneempi siitä, etten edes ole hevosihminen. :D Tykkään kyllä Ukosta, mutta en sen takia, että se on hevonen, vaan koska se on Ukko. <3

Kesä 2013. "Jee, mä osaan nostaa kepin!"