"Miksi et osallistu kisoihin?"

Muistan tämä kysymyksen paremmin kuin hyvin ratsastuskouluajoilta. Tuli keksittyä monenlaisia verukkeita: "Olen reisussa silloin" tai "En ehdi harjoitella". Olisihan se ollut vähän kummaa, jos olisin mennyt sanomaan, etten halua kisata, kun se vähän niin kuin kuului asiaan, että ratsastuksessa kisataan ja näin todistetaan taitonsa. Onhan Hippos -lehtikin niin kilpailukeskeinen.

Olen aina kärsinyt voimakkaasta kilpailujännityksestä enkä siksi tykkää kilpailutilanteista. Tuntuu, että saan jännityksestä jonkun paniikkihäiriön; sydän jyskyttää enkä saa henkeä.

Ratsastuskouluaikoina minulla oli muitakin vaikeuksia. Pelkäsin kuollakseni hyppäämistä, mutta eihän sitä voinut sanoa, kun esteen korkeus määritteli taidot. Aina kyseltiin, mikä on korkein hyppäämäsi este. Ne tilanteet olivat tosi hankalia, kun suurin hyppäämäni este oli varmaan 60cm ja on edelleen. Estetunnit olivat karmivia, kun pelkäsin yksinkertaisesti vain niin paljon.

Ratsastusharrastukseni ilo alkoi kuivua käsiin ratsastuskoululla. Pelkäsin aina niin paljon tulevaa estetuntia, etten tiennyt, mitä tehdä. Ja arvata saattaa, että tipuin aika usein hypätessä, koska hevonen aisti epävarmuuteni ja kielteli. Muutenkin koko touhu oli sellaista väkisin vääntämistä. "Mennään nyt vain tässä ympyrällä kymmenen kierrosta. Kyllä se hevonen jossain vaiheessa myötää." Jos Ukko ei olisi astunut kuvioihin, olisin varmaankin lopettanut koko harrastuksen enemmin tai myöhemmin.

En välitä kovinkaan paljon ratsastamisesta. Tykkään maastoilla, temputtaa ja vain hengailla Ukon kanssa. En pidä itseäni hevosihmisenä, mutta tykkään Ukosta. Sama juttu meidän äidin kanssa. Hän ei ihmeemmin tykkää kissoista, mutta hän tykkää Sirusta. :D

Veikkaan, että olen oppinut näiden kahden vuoden aikana enemmän kuin koskaan olisin ratsastuskoululla oppinut niin ratsastuksesta kuin hevosten käsittelystä. Ihan viime aikoina olen hyppinyt ratsastuksen osalta valtavia harppauksia eteenpäin. Nyt vasta tiedän, miksi ratsastuksessa tehdään mitäkin asioita.

Olen Ukon kanssa tutustunut pehmeämpiin arvoihin. En toimi enää kuten opetettiin: pakko totella tai muuten tulee kepistä persuuksille. Olen oppinut, että hevosen kanssa voi tehdä muutakin kuin ratsastaa. Että hevonen voi olla ystävä eikä väline, jolla ihminen voi tehdä, mitä haluaa.

Miksi hevoskulttuuri on niin kilpailukeskeinen? "Ostitko hevosen? Kisaatteko? Ai ette, mitä sä sitten sen kanssa teet?" Jotenkin tuntuu, että hevonen ostettaisiin vain, että pääsisi kisaamaan. Itse ainakin muistan, miten ratsastuskouluaikoina puhuttiin siitä, että kannattaa hankkia oma hevonen, jos haluaa kisata kunnolla. Miksi kaikkien pitäisi kisata?

Tavoitteita voi olla muitakin kuin kilpailutavoitteita eivätkä ne ole yhtään vähäpäntöisempiä. Miksi pitäisi mennä kisoihin todistamaan taitonsa? Itsestäni se on melkein hevosen kiusaamista, kun nuoria, kokemattomia hevosia viedään ensimmäisiin kilpailuihinsa ja ne jännittävät ihan hirveästi. Ensimmäiset kisat on kuin jokin etappi, jota tavoitellaan ja, jolla todistetaan hevosen osaaminen.

En siis kisaa, koska koen tilanteen epämukavaksi. En koe tilannetta hevosenkaan kannalta kovin mukavaksi. Se joutuu stressaavaan tilanteeseen, kun se joutuu pois kotitalliltaan.

Kilpaileminen sinänsä ei ole paha juttu, mutta, jos menestymisestä tulee liian tärkeää, hevonen joutuu kärsimään. Kärsimystä on monenlaista. Joku ei pääse ollenkaan ulos, jotta se ei teloisi itseään. Hypätään niin isoja esteitä, että jalat särkyy. Kilpaponit myydään ponivuosien jälkeen eteenpäin, jolloin hevonen joutuu kokemaan hylkäämisen uudelleen ja uudelleen. Ravuri menettää uransa jälkeen arvonsa ja jää heitteille. Esimerkkejä varmasti riittäisi.

Hevosillakin on tunteet. Ne ovat äärimmäisen viisaita ja herkkiä eläimiä.