Kesä on täällä!

Viime viikonlopulla alkaneiden helteiden jälkeen luonto puhjennut vehreyteen. Kesä tuli ryminällä!

Pihalta.

Varma kesän merkki on myös se, että kissaneiti ei juurikaan enää näytä nokkaansa sisällä, vaan viihtyy ulkona köllötellen. Toki se joutuu olemaan silloin sisällä, kun kukaan ei ole kotona, koska narun päähän sitä ei oikein yksin uskalla jättää. Tosin olihan Siru joutunut kissatappeluun muutama viikko sitten, vaikka olimme kotona. Huomasimme vasta myöhemmin päivällä, että kissa on ontuu ja sen ulkoilualueella on hirveästi karvoja -ei kylläkään sen omia. Onneksi mitään pahempaa ei ollut tapahtunut, vaikka Siru on altavastaajana narussa kiinni olleessaan ja naapurin kissa on kaiken lisäksi kaksi kertaa meidän neitiä isompi pitkäkarvainen uroskolli. No onhan se tiedetty, että Siru on tiukka emäntä. Mitä pienempi koko, sitä ärhäkämpi tapaus. Onhan se todettu hevosten kanssa. Muistan, että eräänkin hevoslauman johtajanpaikan oli ottanut koko lauman pienin poni. :D








Siruhan täytti huhtikuun alussa jo 7 vuotta. Ei uskoisi, että se on niin kauan meidän taloudessa oleskellut. Muistan vieläkin, kun 9 vuotiaana tyttösenä jankutin vuoden päivät ennen kuin vanhemmat uskoivat, että tosissani haluan kissan.

Kesäkuu 2007; Siru oli tuolloin 8 viikkoa vanha, kun kävimme katsomassa sitä.





Ukkokin on jo päässyt maistelemaan vihreää, kun olemme käyttäneet sitä syöttelemässä. Eilen lähdimme yhteensä neljän hevosen voimin syöttelemään erään laitumen päähän. Ukko käyttäytyi todella esimerkillisesti, vaikka tilanne oli aika jännittävä, kun muut hevoset vähän ilakoivat taluttajiensa narun päässä. Koulutuksesta on selvästi ollut hyötyä. Olemme nimittäin opettaneet Ukolle, että, jos se antaa meille huomiotaan, se saa syödä, kun annamme siihen luvan. Pyydämme kesken syömisen sitä nostamaan päätään ja annamme sen sitten taas syödä. Saatamme myös vaihtaa paikkaa, jolloin se ei voi koskaan tietää, milloin lopetamme syöttelemisen kokonaan. Tämä on osoittautunut todella toimivaksi. Emme halua, että Ukko oppii, että aina, kun pyydämme sen huomion, ruohon syöminen loppuu ja lähdemme pois. Ukko käyttäytyy myös paljon rauhallisemmin syöttelytilanteessa, koska sen ei tarvitse pelätä, että, milloin nuo vievät minut pois, koska se ei voi tietää sitä.

Toukokuu 2013



Wintecin paluu osa 1

Ha-haa, se on täällä taas! Yleissatulamme Wintec, jonka suhteen toivo oltiin jo menettämässä viime syksynä, kun siitä ei saanut tekemälläkään sopivaa Ukolle (lue lisää täältä) . Nyt olemme kuitenkin aloittaneet uudelleen sovitukset, koska Ukko on muuttunut niin paljon noista ajoista.

Ensimmäinen sovituskerta ei lähtenyt käyntiin kovinkaan lupaavasti. Ensinnäkin huomasimme, että meillä ei ole jalustimia. Ainoat jalustimemme ovat kiinni rungottomassa, joka anoimme Saksan reissumme aikana sovitukseen, ja se on edelleen sillä tiellä. Kovan etsinnän jälkeen saimme tallikavereilta lainaan jalustimet ja jalustinihihnat. Ongelmat eivät päättyneet vielä tähänkään. Kun olin kiristämässä satulavyötä, totesin, ettei se mene kiinni. Ukko on ollut niin kevyellä käytöllä koko talven, että se on päässyt lihomaan. Eihän se toki vieläkään ole mikään liikalihava, mutta toki mahaa on enemmän kuin silloin, kun se oli kovemmassa käytössä. Viime syksynähän vyö vielä meni kiinni, ja Ukko oli silloinkin sopivassa lihavuuskunnossa. Ehkä vyö menee taas kiinni, kun liikunta lisääntyy ja sitä kautta Ukko alkaa kiinteytyä. Saimme onneksi tallikaverilta pidemmän vyön lainaan.

Sateen takia jouduimme ratsastamaan maneesissa, joten kuvat eivät ole kovin hyvälaatuisia. Niistä kuitenkin näkee, miten tuo satula edelleen ajaa istumaan voimakkaaseen tuoli-istuntaan.




Kunnon tuoli-istunta -könötys! ;)



Ja sitten vähän edustavampi kuva.

Ukko liikkui koko ratsastuksen ajan reippaasti ja oli ihan positiivisella miellellä. Satulan hikijäjet taas eivät olleet kovin hyvät. Positiivista tässä on se, että ne olivat erilaiset kuin aiemmin, mikä taas kertoo siitä, että Ukko tosiaan on muuttunut. Tällä kertaa paine ei ollut kohdistunut taakse vaan eteen. Kokeilemme ensi kerralla leveämpää kaarta. Jäin hieman miettimään, että satuloimmeko satulan kuitenkin liian eteen. Tosin Satu kokeili ratsastuksen aikana monta kertaa, että pääseväthän lavat varmasti liikkumaan.

Aiemmat satula(kokeilu)t:

Freemax-rungoton (uusi) 1. kokeilu ja 2. kokeilu
Freemax-rungoton (käytetty)
Barefoot Notting Hill -rungoton 1. kokeilu ja 2. kokeilu
Freemax-rungoton (kopio)
Trekker Master -joustorunkoinen
Kooste Wintecin sovituksesta viime syksynä



Huuui!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Onneksi selvittiin säikähdyksellä. Lauantain maastolenkki ei nimittäin sujunut ihan toivotulla tavalla. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes Satu päätti nousta Ukon kanssa erään hiekkanousun. Minä menin edeltä rinteen päälle ja totesin, että kannattaa tulla vasenta reunaa, koska oikeassa reunassa maa on sortunut kesken rinteen. Satu sitten vastasi, että hän ottaa vähän vauhtia ja nousee laukalla mäen ylös. Jostain syystä itselleni tuli epäroiva olo; sydän alkoi tykyttää ja vaisto sanoi, ettei tässä käy hyvin. Minä tietenkin vain ihmettelin, mistä moinen tunne tuli; eihän tässä ole mitään pelättävää.

No, Satu sitten lähti tulemaan mäkeä ylös, mutta Ukko ei noussutkaan sitä kohtaa rinnettä, josta Satu käski sen mennä vaan lähti liiraamaan oikealle. Satu vielä yritti ohjata Ukkoa takaisin vasemmalle, mutta ei se tietenkään enää onnistunut. Vauhti hidastui kavioiden upotessa syvään hiekkaan, mutta, kun Ukko pääsi sortuneesta kohdasta yli, se ponnisti kunnolla vauhtia eteenpäin, jolloin Satu valui ilman satulaa mennessään liian taakse. Ukkohan tietysti säikähti, kun ratsastaja pomppii lannerangan päällä ja jalat potkivat kylkiin. Satu sai vielä itsensä oikeaan paikkaa, ja Ukko jopa vastasi pidätteisiin, mutta lähti jälleen liiraamaan tällä kertaa rinteen päällä. Sieltähän ratsastaja sitten lensi komeassa kaaressa, kun tasapaino oli jo valmiiksi häiriintynyt.

Ukko hiljensi käyntiin tippumisen jälkeen, mutta se oli silminnähden hermostunut tilanteesta. Se kuikuilu taaksepäin meitä kohti kävellessään rivakasti kotia kohti. Yrtimme kyllä kutsua sitä takaisin, mutta suusta ei tuntunut lähtevän ääntäkään. Lopulta Ukko näki parhaaksi lähteä laukalla kotiinpäin. Ensimmäinen ajatus oli, että ei voi olla todellista. Tilanne ei olisi ollut ollenkaan niin huolestuttava, jos maastojen ja kotitallin välillä ei olisi vilkkaasti liikennöityä valtatietä, jonka nopeusrajoitus on 80km/h ja ylityspaikka on kaiken lisäksi mutkassa.

Soitimme äkkiä tallinpitäjän Ukkoa vastaan risteykseen ja lähdimme itse hölkkäämään Ukon perään. Jonkin ajan kuluttua tallinpitäjämme soitti ja kertoi olevansa risteyksessä. Ukkoa ei ollut vielä näkynyt. Siinä vaiheessa itselle meinasi tulla pelko puseroon, koska Ukon olisi pitänyt olla jo siellä, jos se on mennyt suorinta tietä tallille. Tuli sellainen olo, että me ei selvitä tästä. Siinä samassa päästimmekin jo ilmoille rukouksen: "Isä, auta meitä!" Se oli lyhyt, mutta täydestä sydämmestä tullut rukous. Sitä huomaa usein, kuinka jää rukoilleessaan latelemaan vain tyhjiä sanoja vakuutellakseen itseään.

Hetkeä myöhemin puhelin soi, ja tallinpitäjä kertoi, että Ukko on saatu kiinni. Se ei ollutkaan lähtenyt ylittämään valtatietä, vaan jäänyt jonkun talon pihaan syömään ruohoa.

Satu nousi vielä uudelleen selkään, ja kävelimme kunnon loppukäynnit hikisellä hevosella. Kävimme myös eilen maastossa, ja kaikki sujui hyvin.

Pari viikkoa sitten otettu kuva, jossa Ukko liiraa sivulle. Perjantain maastolenkki oli osoitus siitä, että tästä tavasta on todellakin päästävä eroon olemalla itse jämäkämpi sen suhteen, mistä mennään.

Ikää karttuu

5.5.2001 syntyi lämminverinen orivarsa. Eläinlääkäri totesi sen omistajille, että, oletteko väärä uraa varsalle valitsemassa, kun silloin vielä pieni Ukko-varsa laukkaili iloisesti tarhassaan kakkakasojen yli. Ravihevosen ammatin oripoika kuitenkin itselleen omaksui ja ura jatkui aina vuoteen 2010, kunnes hankoside vaurioitui ruunan ollessa vasta 9-vuotias.

10-vuotiaan Ukon elämässä alkoivat puhaltaa uudet tuulet, kun kaksi nuorta tyttöä otti sen huollettavakseen. Ruuna onkin kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana valtavia muutoksia elämässään. Ensinnäkin jo se, että se on muuttanut pois syntymätalliltaan tuttujen kasvattajaomistajiensa luota. Kuorimittava ravihevosen kilpaura on puolestaan vaihtunut kuolaimettomaan ratsastukseen, hippaleikkeihin, agilityyn, jalkapalloiluun jne. Harrastehevosen elämään. Se on myös saanut tutustua hevosystäviin aidan samalla puolella.

Tänään mittariin napsahtaa 13 vuotta. Totuushan on se, että ikä alkaa jo pikkuhiljaa näkyä. Ruunalla on kuitenkin paljon vaatinut ravihevosen elämä takana. Mieli on kuitenkin edelleen yhtä terävä kuin nuorella hevosella, vaikkakin iän tuoma kokemus on tuonut siihen viisautta.

Kesäkengässä

Maanantaina Ukolla oli kengitys, ja ruuna sai kesäkengät alleen. Viime kengityksestä ei ollutkaan kuin vasta kuusi viikkoa, mutta kaviot, varsinkin oikea etunen, levisivät jo siihen malliin, että oli parempi kengittää ennen kuin alkavat lohkeilla. Eli pientä takapakkia on tullut kavioiden suhteen, kun mielestäni ne olivat jo jossain vaiheessa talvea varsin hyvässä kunnossa.

Ukkoa on kengittänyt nyt puolen vuoden ajan CE-F -kengittäjä, joten ehkä olisi aika katsoa kuvia matkan varrelta.

Lähtötilanne:

Marraskuu, kaviot ensimmäisen kengityksen jälkeen:

 

Kaviot nyt:

Ukolle vaihdettiin etusiin kahdella käänteellä olevat kengät.

Ajattelin vielä kertoa, että kävin lauantaina maastossa ilman satulaa eikä se ollut sen kummempaa kuin satulan kanssa, eli pysyin hyvin kyydissä reippaammassakin vauhdissa. Juuri, kun pääsin viime kirjoituksessani sanomaan, etten ole toistaiseksi uskaltanut mennä maastoon ilman satulaa. ;) Valitetettavasti minulle ei ole tästä todistusaineistoa. Kamera oli kyllä mukana, mutta siitä unohtui muistikortti kotiin. Eiköhön maastolenkkejä tule vielä tulevaisuudessakin.

Hauskaa vappua!

Harja poikki ja kavio lohkes

Nyt, kun loimituskausi on jo hyvinkin päättänyt, Ukko on onnistunut hankaamaan harjansa poikki. Jo talvella loimen kaulakappaleessa näkyi mahlajälkiä, mutta nyt ne ovat Ukon karvassa. Kyse ei ole harjan kutinasta. Ukko yrittää itse hoitaa vasemmalle puolelle viime kesänä tullutta potkuvammaa, joka siis on myös syy näihin nykyisiin ongelmiimme. Potkusta on jäänyt hermotuksen puolelle häiriöitä. 

Muuten Ukko on kyllä ollut todella hyvä viime aikoina. Hierotimme kopsukan noin viikko sitten kuusi viikkoa viime hieronnan jälkeen, mutta päädyimme siihen lopputulokseen, että kuusi viikkoa on toistaiseksi liian pitkä aika. Ukko siis hoidatetaan nyt kuukausittain.

Aiemmin Ukon päivissä on ollut todella paljon vaihtelua. Yhtenä päivänä se on saattanut olla aivan elämänsä voimissa ja seuraavana taas "kolme jalkaa haudassa". Hieroja kehotti meitä selvittämään, millaisten päivien jälkeen Ukko on yleensä huonompi. Onko se huonompi kevyemmän vai reippaamman päivän jälkeen? Auttaako siis liikunta oireisiin vai ei? 

Jos vastaus olisi ei, olisimme aika huonoilla vesillä. Olemme lisänneet Ukon liikuntaa (lyhyitä ravi- ja laukkapätkiä), ja voin ilokseni todeta, että liikunta on totisesti auttanut. 

Kaksi vanhaa herraa

Kävimme tänään illalla puolentoista tunnin maastolenkillä. Alkumatkasta tutulla reitillä Ukko oli vähän vetelä eikä niin kovin innostunut ravaamisesta, mutta, kun pääsimme hieman tuntemattomimmille reiteille, Ukko ei olisi muuta halunnutkaan tehdä kuin puksuttaa ravissa eteenpäin katsomaan uusia jännittäviä paikkoja. Tämä hevonen todella syttyy uusista reiteistä, ja se haluaisi kovasti mennä kaiken maailman pikkusivupoluille.

Meillä ei tosiaan ole tällä hetkellä sopivaa satulaa, joten siksi ratsastamme ilman sitä myös maastossa. Tai pikemminkin Satu ratsastaa. Minä arkajalkana en ole toistaiseksi uskaltanut lähteä pidemmille maastolenkeille ilman satulaa. Täytyy ensin kerätä vähän itsevarmuutta tasapainon suhteen.

Nousemme yleensä hiekkamontun pohjalta takaisin tielle laukalla.

Ja laukkapohkeet! Tällä kertaa laukka ei kuitenkaan irronnut. 

Ukko muutenkin meinasi liirata väärään suuntaan. Ehkä kameran räpse jänskätti.

Ja sitten vähän tuntemattomemmilla maastoreitillä, jolla olemme käyneet viimeksi viime kesänä.

Ja Ukko ei malttaisi kävellä. Kaiken lisäksi ravia vielä alamäkeen, hyi!

"Pyrsoo!"

Lopulta löysimme kotiin johtavalle tielle. Kauniit maisemat!

Maanantaina on sitten puolestaan kengitys -tällä kertaa jo kuuden viikon jälkeen. Ukolla meinaa taas levitä ainakin osa kavioista todella voimakkaasti ja sen seurauksena lohkeilla. 

Hallo Leute!

Olen palannut! Itse asiassa olin kotona jo tiistaina, mutta loppuviikko on ollut niin kiireistä koulun ja talleilun takia, etten mitenkään ole ehtinyt päivittämään. Nyt on kuitenkin luvassa pienimuotoinen kuvapläjäys Saksan Schwäbiche Alb -Geopark-alueelta. Pääsääntöisesti aikaa tuli vietettyä Aalenissa, jossa siis asuin isäntäperheessäni, mutta retkiä teimme isommalla alueella.

Aalen

Tippu-/kalkkikiviluolan katto

Tippukiviluolasta löytyneen luolakarhun luuranko.

Kiipeämässä pöytävuorelle.

Ja tässä syy, miksi vuorea kutsutaan pöytävuoreksi -se on päältä aivan tasainen!

Maisemaa vuorelta.

Tubingenin läpi kulkeva joki.

Tubingen

Patikointireissulta. Aalenissa oli jo aivan vihreää. Laidunkausi oli jo täydessä vauhdissa.

Saksassa on paljon vanhoja kaupunkeja, joita kiertää muuri. 

Kävimme myös kävelemässä muurilla.

Stuttgart-miljoonakaupungin pääkatu. En selkeästi ole tottunut isoihin kaupunkeihin -ympäristö todella stressava.

Vanha kaivos, jonka syvyyksiin ajoimme.