Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla.

Brother-In-Law
"Ukko"
5.5.2001-2.1.2017

Kuva vuodelta 2013. Ainoa "virallinen" yhteiskuva.

Vaikka blogi on jo lopettanut, päätin kirjoittaa tänne vielä yhden kirjoituksen. Kirjoituksen, joka kertoo yhden elämäntarinan loppumisesta. Se sopii hyvin päätökseksi blogitaipaleelleni. 

Ukko jouduttiin lopettaman 2. tammikuuta cushingin taudin takia. Tauti todettiin joulukuussa, kun sen kunto yhtäkkiä romahti äkillisesti. Kävin katsomassa Ukkoa muutama päivä ennen lopetusta viimeisen kerran. Vahvasta lääkityksestä huolimatta sen keho oli sairauden väsyttämä. Silmistä näkyi kuitenkin edelleen se sama vanha Ukko, vaikka sen keho olikin vanhentunut silmissä. 

En oikeastaan osaa edes olla surullinen, koska olin tavallaan jo ehtinyt luopua Ukosta lähdettyäni syksyllä Helsinkiin opiskelemaan. Päällimmäisenä tunnen kiitollisuutta viidestä yhteisestä vuodestamme. Alku ei ollut todellakaan mitään rakkautta ensisilmäyksellä, mutta niin siinä vain kävi, että taisimme molemmat oppia tykkäämän toisistamme näiden vuosien aikana. :) 

Ukolla oli kaksi tyystin erilaista elämää: ensin ravihevosena ja sitten minun ja Satun ratsuna, maastomopona ja temppuhevosena. Ukko oli ennen kaikkea rehti ja ystävällinen sekä äärimmäisen herkkä hevonen. Herkkyys paljastui vasta vähitellen, koska aiemmassa elämässään Ukko oli meille tullessaan varsin sulkeutunut. Kuuroksi eli "juntturaksi" heittäytyminen oli loppuun asti Ukon tapa ilmaista, jos käsittely oli liian epäselvää tai kovakouraista.

Ukko opetti paljon hevosista ja niiden kouluttamisesta antaen samalla paljon eväitä omaan elämääni. Luin paljon kirjoja hevosista, niiden hoidosta ja koulutuksesta, mutta lopulta sain huomata, ettei teoria korvaa käytännössä tapahtuvaa harjoittelua. Emme myöskään olisi pärjänneet ilman kaikkia niitä mahtavia ihmisiä, jotka olivat mukana Ukon elämässä. Isoin kiitos kuuluu kuitenkin Ukko-opestusmestarille! 

Aika aikansa kutakin

Ei ole varmasti kenellekään mikään uutinen, että blogini on jo tovin ollut hyvin hiljainen. Kirjoituksia tulee parin kuukauden välein, enkä ole tehnyt edes perinteistä vuosipäivävideota. Reilu vuosi sitten ilmoitin blogini jäävän määrittelemättömäksi ajaksi tauolle tai ainakin viettämään hiljaiseloa. Silloin elämässä oli tapahtumassa suuria muutoksia, joita en kuitenkaan vielä silloin halunnut täällä avata. Kirjoittamisen jatkaminen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, tuntui kummalliselta. 

En olisi toissakesänä uskonut, millainen vuosi on edessä. Vaikka viime vuosi olikin äärimmäisen raskas, se oli monessa suhteessa käänteentekevä vuosi elämässäni. Se varmasti liittyy aikuistumiseen ja tietynlaiseen "kasvukipuun". Ukko oli vahvasti osa tätä kuviota ja oikeastaan asia, joka sysäsi rattaat liikkeelle. Satu nosti ensimmäisenä kissan pöydälle: Oliko hevonen todella sitä, mitä halusimme? 

Olen usein sanonut, että Ukko ajautui elämäämme tai me ajauduimme sen omistajiksi ikään kuin vahingossa. Näin jälkeen päin vasta näen, miten suuri taakka hevosesta meille lopulta muodostui. Olimme liian nuoria kantamaan yksin vaastuuta hevosesta, mutta olemme molemmat perusluonteeltamme sen verran tunnollisia, että homma tuli hoidettua, mutta saimme myös samalla väsytettyä itsemme.  

Aluksi minulle oli todella vaikeaa myöntää, ettei hevonen ehkä ollut sitä, mitä halusin ja vielä vaikeampi harkita siitä luopumista. Lopulta sekin oli vaihtoehto. Päätöksen tekeminen tuntui kuitenkin ylivoimaisen vaikealta ja pyörittelin sitä päässäni monta kuukautta. Tallille mennessäni mietin aina lopettamista, mutta mieleni muuttui joka kerta, kun silitin Ukon pehmeää karvaa. Lopullinen päätös lykkääntyi, kun Ukko muutti kesäksi asumaan maalaistallille. 

Kesällä kadonnut intoni hevosiin alkoi pikkuhiljaa palata. Monen vuoden jälkeen halusin oikeasti tallille sen sijaan, että olisin tuntenut vain velvollisuutta mennä sinne. Pikkuhiljaa minulle selkeni, mitä haluan harrastukseltani ja mitä en. En halua enää harrastaa hevostelua samalla intensiteetillä kuin aiemmin, vaan haluan tehdä muitakin asioita ja tutustua uusiin ihmisiin. Viimeiset neljä vuotta elämäni on pyörinyt käytännössä kodin, koulun ja tallin ympärillä. Mihinkään muuhun ei koskaan ollut aikaa. Nyt on ja se on nykyisen tallipaikan sekä täydellisyyden tavoittelemisesta luopumisen ansiota. Vihdoin Ukolle on löytynyt sopiva tallipaikka, jossa se voi hyvin. Lannerangan oireilut ovat historiaa, kun se saa olla pitkät päivät ulkona isossa tarhassa. Se saa syödä jatkuvasti ja sillä on mieluista hevosseuraa. 

Kyseessä oli kuitenkin vain kesäkoti, ja syksy lähestyi uhkaavasti. Tiesin, että Ukko ei lähtisi kesäkodistaan enää muualle kuin monttuun. Lopulta asiat kääntyivät parhain päin, sillä Ukko saa jäädä pysyvästi kesäkotiinsa asumaan. Olen siitä todella iloinen.

Toivottavasti teksitini ei kuulosta kovin dramaattiselta, sillä se ei ole tarkoitukseni. Asiat ovat nyt hyvin. Kaikista vaikeuksista huolimatta uskon, että asiat ovat menneet juuri niin, kuin niiden pitikin mennä. Vaikka olen välillä katunut hevoshommaan mukaan lähtemistä. en kadu enää. Vaikka se on vienytkin valtavasti, se on antanut jotain sellaista, jota ei sanoiksi pysty pukemaan. Se on opettanut jotain olennaista elämästä. 

Blogi liittyy omalla tavallaan aiempaan elämääni, jossa oli vain velvollisuuksia. Kamera oli oltava mukana ja kuvia räpsittävä, jotta saisi blogiin materiaalia. Nyt en halua ottaa tallilla mistään enää itselleni stressiä, vaan rentoutua hevoseni kanssa. Intoni bloggaamiseen ei ole tauosta huolimatta palannut. Blogi on roikkunut pystyssä, mutta koska olen ihminen, joka ei halua jättää asioita roikkumaan, olen päätynyt blogin lopettamiseen. Uusia postauksia ei enää tule, vaikka vanhat tekstit jäävätkin. 

Kiitos kaikille lukijoille ja hyvää jatkoa! :) 

Ukko oli kaksi kuukautta yötä-päivää laitumella...

...neljän hevosen...

...sopuisassa laumassa. <3

Laidunelämää

Ukko on nyt ollut laitumella reilu pari viikkoa yötä päivää. Se on ottanut siellä todella lunkisti eikä ole ollut ollenkaan väsynyt, vaikka usein hevoset voivat sitä alussa olla. Tähän voi toki vaikuttaa sekin, että kylmä kesä ja vähäiset ötökät ovat olleet mitä parhaimmat olosuhteet hevosia ajatellen. On ihana seurata Ukkoa laitumella, kun se nauttii touhusta ihan kympillä.

Lisäksi on jotenkin hienoa seurata lauman käyskentelyä. Ukko on selkeästi kaikkien kaveri ja se voi hengailla kenen kanssa vain. Nyt se on enimmäkseen oleskellut toisen ruunan kanssa, kun hellyydenkipeät tammat ovat nyhvänneet toisiaan. :D Ukko kun ei tunnetusti arvosta niin iholle tulemista.


Tässä pikkuvideo laitumellelaskusta 4.7.2015:

Kesälaitumella

Puskapolle ;)

Eilen Ukko pääsi kesälaitumelle kolmen muun hevosen kanssa, joista yksi on jo aiemmin blogissa näkynyt tammaneiti. Ukkohan laiduntanut toukokuun puolestavälin lähtien ns. tottuttelulaitumessa (voi kutsua myös suureksi tarhaksi), jossa se on pikkuhiljaa ollut pidempiä aikoja ja lopulta kokopäiväisesti. Eilen Ukko pääsi varsinaiselle kesälaitumelle oleskelemaan ainakin heinäkuun ajaksi yötä päivää. Laitumella on ihana luonnon oma "pihatto", jossa voi lepäillä ja hakea suojaa auringolta.

Ukko sontii taustalla :D

Siellä ne menevät; Ukko ensimmäisenä.

Ukolla oli tällä viikolla hieronta, koska se on ollut viime aikoina huonompi ratsastaa. Yleensä ensimmäisiä merkkejä hieronnan tarpeellisuudesta ovat peruuttamisen ja vasemman laukan vastustelu sekä jäykkyys. Nyt kuitenkin selvisi, että syynä huonoon ratsastettavuuten ei ollutkaan lanneranka, vaan pieni lihasrevähdys vasemmalla puolella, joka oli kuitenkin jo paranemassa. Ennen lihasrevähdystä Ukon ratsastettavuus on parantunut todella paljon. Minulla on muutama kuvakin yhdestä hyvästä ratsastuskerrasta. Sen jälkeen seuraavana päivänä Ukko olikin jo huomattavasti vaikeampi ratsastaa. Jatkoin kuitenkin ratsastamista, koska oletin syyn olevan lannerangassa ja siihenhän vaivaan auttaa nimenomaan liikunta. Nyt Ukko saakin olla hetken kevyemmällä käytöllä.

Hieno Ukko!

Samaisen ratsastuskerran päätteeksi nappasin Ukosta myös uuden rakennekuvan.

Kesäkuu 2015

Lokakuu 2014

Maaliskuu 2014

Heinäkuu 2013

Kuolaimet suussa ja irtojuoksutuskuvia

En olisi uskonut, että palaisimme vielä joskus takaisin kuolainten käyttöön tai, että Ukko suhtautuisi niihin niin supeasti. Minulla oli toissapäivänä valmennus. Valmentaja-hierojamme katsoi kuolaimet ennen valmennusta ja ne vaikuttivat oikein hyviltä. Jouduimme tilamaan kuolaimet erikseen, koska kaupassa ei ollut myynnissä riittävän pitkää kolmipalakuolainta.

Vielä kaksi vuotta sitten Ukko suhtautui kuolaimeen aika ynseästi. Se nyki ja aukoi suutaan. Todennäköisesti syy oli silloin liian lyhyt kuolain ja liian epävakaa käsi.

Kesä 2012

Ukko hyväksyi kuolaimen todella nopeasti. Aluksi se hieman vehtasi suullaan ennen kuin saimme säädöt kohdalleen. Tuntuma hevoseen oli kuolaimella aika toisenlainen kuin kuolaimettomallamme. Kuolaimella kättä ei tarvinnut käyttää oikeastaan lainkaan, vaan ratsastus lähti ennen kaikkea istunnasta ja pohkeista. Pelkästään se, että kuolain vain oli suussa, oli Ukolle jo itsessään jarru. Kuolaimettomien kanssa tilanne oli toisin päin; pidätteet eivät aina menneet kunnolla läpi. Kuolaimella Ukko kulki ryhdikkäämminen ja taivutukset onnistuivat huomattavasti helpommin. Kaiken kaikkiaan tuntuma hevosen suuhun oli todella kevyt ja ohjasavut tulivat todella tarkasti.

Kännykkäkuva valmennuksesta. Ei itse otettu.

Kolmipala tuntuu olevan Ukolle hyvä vaihtoehto. Suu oli koko ratsastuksen ajan rauhassa ja rento (ei turpahihnaa). Muutaman kerran se yritti väsymyksen takia ikään kuin kiskoa ohjia käsistä, mutta sitä se tekee välillä myös kuolaimettomilla, kun ruuna haluaisi jo päästä kävelemään pitkin ohjin. Laukatessa Ukko ei nojannut ohjaan kuten kuolaimettomilla.

Kuolaimettomat eivät tietenkään mihinkään katoa, vaan käytämme myös niitä esimerkiksi maastolenkeillä (ellei mennä todella kovaa). Yhteenvetona on todettavana, että on ensisijaisen tärkeää, että varusteet sopivat hevoselle. Hevonen osaa sen parhaiten kertoa.

Lopuksi vielä kuvia yhteisirtojuoksutuksesta viime torstailta:

Taidekuva, eiku oikeasti tarkentui vahingossa aitaan.

Ukosta olisi saanut mahtavan kuvan, jos taas en olisi harrastanut "taidekuvausta"

Yhdessä rintarinnan

 

Nautin rakkaudesta, nautin vapaudesta enkä paikalleni jää

Juoksutimme eilen ensimmäistä kertaa Ukkoa ja sen tarhakaveria yhdessä. Ensimmäiseksi kerraksi meni ihan hyvin, vaikka tamma olikin melko herkkä juoksutusraipalle ja Ukkoa taas sai hieman enemmän kannustaa - tässäkin löytää se tasapaino. Tällä kertaa riitti, että hepat vain menivät haluttuun suuntaan valitsemassaan askellajissa. Myöhemmin vasta hienosäätö. 

Kokosin juoksutuksesta pikkuvideon. Kuvia lisäilen sitten myöhemmin. Tänään ratsastin muuten Ukolla ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kuolaimilla! Ruuna teki töitä todella hienosti; taipui ja kokosi, mutta se oli todella herkkä. Kädellä ei saanut tehdä mitään ylimääräistä tai muuten tuli heti vastalauseita. Tästä on hyvä jatkaa. Kuolaimista tulee osa varustustamme, koska Ukko toimii kentällä jumpatessa niillä niin hienosti. 

Orja, palvelija, kumppani vai jotain muuta?

Pidätkö hevosta orjanasi, palvelijanasi vai kumppaninasi, jonka kanssa teet yhdessä asioita? (Kyllä, hieman kärjistetysti.) Olen miettinyt paljon, millaisen kehityskaaren olen käynyt suhtautumisessani Ukkoon. Silloin, kun aloitin ratsastuksen oppi oli hyvin selvä. Hevonen on sinun "orjasi", jolla ei saa olla mitään mielipiteitä. Se on kone, joka vain tekee, mitä käsketään. En kuitenkaan koskaan niellyt opetusta tuosta vain ja, kun Ukko astui kuvioihin, halusin kokeilla tehdä asiat jotenkin toisella tavalla. Silloin ajatukseni lähtivät hyvin pitkälti siitä, että hevonen on hyvin palkattu "palvelijani".

Opetin Ukolle naksun. Aloin käyttämään negatiivisen vahvisteen rinnalla positiivista vahvistetta ja luovuin rangaistuksesta. Ukko siis oli käytännössä hyvinpalkattu palvelija. Ei mielessäni käynyt, että hevonen voisi vapaaehtoisesti haluta olla minun kanssani, vaan se piti lahjoa porkkanoilla, leivällä, sokerilla jne. Ja niinhän se menikin; ei Ukko seurannut, jos sille ei ollut mitään annettavaa.

Tule puomin yli, niin saat vihreää.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kypsyä tuonne kolmanteen osioon. Haluan aitoa kommunikointia hevosen kanssa. Ukko saa kertoa mielipiteensä, kunhan se kertoo sen turvallisesti. On mahtavaa huomata, mikä ero hevosessa voi tapahtua. Ukko oli vielä neljä vuotta sitten sisäänpäin kääntynyt ruunanrupukka, jolle kaikki kelpasi, vaikka olisi käynyt kipeää. Nyt olen oikeasti iloinen siitä, että laukannostossa tulee pukkia, jos ratsastaja ei istu kunnolla ja jää vetämään ohjasta. Ei pukin tarkoituksena ole heittää minua selästä, vaan se on vain pieni muistutus "istu kunnolla siellä!".

Ukko on fiksu hevonen. Kyllä se osaa kyseenalaistaa toisinaan, mutta sitten neuvotellaan ja maaritellaan. En minä viitsi alkaa tappelemaan. Siitä ei seuraa muuta kuin ärsyyntynyt fiilis sekä ratsastajalle että hevoselle. Sen sijaan, että karjaisisin: "Perkele, nyt menet hevonen sinne kulmaan!" Voinkin sanoa: "Katoppa Ukko, miten kivan näköinen kulma tuolla on. Mennäänkö katsomaan?"Ja yleensä tilanne on ratkaistu sillä.  

Kommunikointi on molemminpuolista. Molemmat kuuntelevat toisiaan. Useinhan puhutaan siitä saumattomasta yhteistyöstä, kun ei tarvitse tehdä mitään, vaan hevonen kuuntelee sinua niin hyvin, että se "kuulee" ajatuksesi. Ei minunkaan tarvitse, kun ajatella laukkaa niin Ukko lähtee laukkaamaan. Valmistelu on tärkeää; kertoa hevoselle, että kohta lähdetään. Ei siinä tarvitse välttämättä mitään puolipidetteitä. Minä alan ajattelemaan laukkaa, jolloin ruuminkieleni muuttuu jo sellaiseksi, että Ukko tietää, että kohta lähdetään. Joskus huomaan olevani hätähousu ja silloin palaute tulee Ukon puolelta välittömästi, jos yritän alkaa nostamaan esim. ravia, kun käynti ei ole hallinnassa. 

Nyt ajattelen niin, että tekeminen itsessään voi olla hevoselle palkitsevaa eikä sitä välttämättä tarvitse lahjoa. Toisaalta ymmärrän myös sen, että tuntevana olentona hevosellakin on erilaisia päiviä eikä sitä välttämättä aina niin kiinnostaisi. Silloin sitten neuvotellaan ja maaritellaan. Tarvittaessa muutetaan suunnitelmaa ja tehdään jotain muuta. Fiiliksen mukaan! Hevosen kanssa toimiminen on yhteistyötä.

Maastossa on kivaa, kun pääse menemään lujaa!

Ukko on nyt asustanut noin viikon kesäkodissa. Aika ihmeellistä, miten hevonen voi muuttua näin lyhyessä ajassa niin paljon. Ukosta on tullut muutamassa päivässä a) laumaeläin ja b) "kingi". Ei Ukko ole aiemmin muista hevosista välittänyt, mutta nyt se on kyllä tamman perään. :D Lisäksi tästä peräkammarin pojasta on kuoriutunt lauman johtaja. Enpä olisi koskaan uskonut näkeväni tätä päivää, kun Ukko on se suojelija ja johtaja. <3 En voisi olla onnellisempi. 

Ystävät. (Kuva helatostailta, kun hepat tutustuivat toisiinsa.)