Huuui!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Onneksi selvittiin säikähdyksellä. Lauantain maastolenkki ei nimittäin sujunut ihan toivotulla tavalla. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes Satu päätti nousta Ukon kanssa erään hiekkanousun. Minä menin edeltä rinteen päälle ja totesin, että kannattaa tulla vasenta reunaa, koska oikeassa reunassa maa on sortunut kesken rinteen. Satu sitten vastasi, että hän ottaa vähän vauhtia ja nousee laukalla mäen ylös. Jostain syystä itselleni tuli epäroiva olo; sydän alkoi tykyttää ja vaisto sanoi, ettei tässä käy hyvin. Minä tietenkin vain ihmettelin, mistä moinen tunne tuli; eihän tässä ole mitään pelättävää.

No, Satu sitten lähti tulemaan mäkeä ylös, mutta Ukko ei noussutkaan sitä kohtaa rinnettä, josta Satu käski sen mennä vaan lähti liiraamaan oikealle. Satu vielä yritti ohjata Ukkoa takaisin vasemmalle, mutta ei se tietenkään enää onnistunut. Vauhti hidastui kavioiden upotessa syvään hiekkaan, mutta, kun Ukko pääsi sortuneesta kohdasta yli, se ponnisti kunnolla vauhtia eteenpäin, jolloin Satu valui ilman satulaa mennessään liian taakse. Ukkohan tietysti säikähti, kun ratsastaja pomppii lannerangan päällä ja jalat potkivat kylkiin. Satu sai vielä itsensä oikeaan paikkaa, ja Ukko jopa vastasi pidätteisiin, mutta lähti jälleen liiraamaan tällä kertaa rinteen päällä. Sieltähän ratsastaja sitten lensi komeassa kaaressa, kun tasapaino oli jo valmiiksi häiriintynyt.

Ukko hiljensi käyntiin tippumisen jälkeen, mutta se oli silminnähden hermostunut tilanteesta. Se kuikuilu taaksepäin meitä kohti kävellessään rivakasti kotia kohti. Yrtimme kyllä kutsua sitä takaisin, mutta suusta ei tuntunut lähtevän ääntäkään. Lopulta Ukko näki parhaaksi lähteä laukalla kotiinpäin. Ensimmäinen ajatus oli, että ei voi olla todellista. Tilanne ei olisi ollut ollenkaan niin huolestuttava, jos maastojen ja kotitallin välillä ei olisi vilkkaasti liikennöityä valtatietä, jonka nopeusrajoitus on 80km/h ja ylityspaikka on kaiken lisäksi mutkassa.

Soitimme äkkiä tallinpitäjän Ukkoa vastaan risteykseen ja lähdimme itse hölkkäämään Ukon perään. Jonkin ajan kuluttua tallinpitäjämme soitti ja kertoi olevansa risteyksessä. Ukkoa ei ollut vielä näkynyt. Siinä vaiheessa itselle meinasi tulla pelko puseroon, koska Ukon olisi pitänyt olla jo siellä, jos se on mennyt suorinta tietä tallille. Tuli sellainen olo, että me ei selvitä tästä. Siinä samassa päästimmekin jo ilmoille rukouksen: "Isä, auta meitä!" Se oli lyhyt, mutta täydestä sydämmestä tullut rukous. Sitä huomaa usein, kuinka jää rukoilleessaan latelemaan vain tyhjiä sanoja vakuutellakseen itseään.

Hetkeä myöhemin puhelin soi, ja tallinpitäjä kertoi, että Ukko on saatu kiinni. Se ei ollutkaan lähtenyt ylittämään valtatietä, vaan jäänyt jonkun talon pihaan syömään ruohoa.

Satu nousi vielä uudelleen selkään, ja kävelimme kunnon loppukäynnit hikisellä hevosella. Kävimme myös eilen maastossa, ja kaikki sujui hyvin.

Pari viikkoa sitten otettu kuva, jossa Ukko liiraa sivulle. Perjantain maastolenkki oli osoitus siitä, että tästä tavasta on todellakin päästävä eroon olemalla itse jämäkämpi sen suhteen, mistä mennään.