Kesäloma ja uudet elätit

Ou jee, minäkin saa nyt kuvainnollisesti kirmata kesälaitumille! Palasin hetki sitten lukion kevätjuhlista todistuksen kanssa. Opiskelut ovat sujuneet todella hyvin, ja vuosi on kulunut älyttömän nopeasti.

Myös Ukko pääsee kesälaitumelle kunhan ruoho on ehtinyt ensin kasvaa.

Lisäksi perheeseemme on tullut kolme uutta ruokittavaa ainakin nyt joksikin ajaksi. Varaston hylyllä pahvilaatikossa sanomalehtien seassa köllöttelee nimittäin kolme harakan poikasta.

Olemme harventaneet talomme edustalla olevaa metsää emmekä huomanneet, että erään kuusen latvassa oli harakan pesä, ennen kuin puun jo kaatuessa alkoi kuulua poikasten hätäinen huuto. Katkaisimme latvan ja nostimme sen pystyyn, mutta pesä jäi niin matalalle, että kuka tahansa peto (esim. kissa, joita meillä tässä naapurustossa on useampi) olisi päässyt helposti poikasiin käsiksi. Emme myöskään olleet varmoja löytäisikö emo enää pesälle eikä pystyyn nostettu latva muutenkaan meinannut millään pysyä pystyssä.

Poikasia oli alunperin kuusi, mutta kolme niistä ehti kuolla alle vuorokauden sisällä puun kaatamisesta. Minusta itse asiassa tuntuu, että ne olivat jo valmiiksi huomattavasti heikompia yksilöitä. Kun kävimme ensimmäisenä päivänä heti puun kaatumisen jälkeen ruokkimassa poikasin pesään, heikommat poikaset eivät edes vaatineet ruokaa. Ne vain makasivat pesän pohjalla vahvempien poikasten alla ja taisivat jo siinä vaiheessa tehdä kuolemaa. Näin se luonnossa menee: vahvimmat selviävät. Seuraavana aamuna heitimme kuolleet poikaset pois pesästä ja siirsimme eloon jääneet pahvilaatikkoon.

Nyt olemme ruokkineet poikasia pahvilatikkoon torstai-illasta lähtien. Sanomalehdet tätyy vaihtaa päivittäin, ja poikasia täytyy ruokkia useamman kerran päivässä. Heti, kun lähestymme varostoa, sieltä alkaa kuulua vaativa, kimeä ääni, ja laatikosta löytyy kolme suuta ammollaan.

RUOKAA!

Ruokinta tapahtuu lusikalla ja hanskat kädessä totta kai, ettei tule mitään tauteta. 

Poikaset kasvavat silmissä, joten ei varmastikaan mene aikaakaan, kun ne lähtevät pesästä. Tarkoitus olisi seurata täällä blogin puolella poikasten kehittymistä lentokykyisiksi saakka.

Kesä on täällä!

Viime viikonlopulla alkaneiden helteiden jälkeen luonto puhjennut vehreyteen. Kesä tuli ryminällä!

Pihalta.

Varma kesän merkki on myös se, että kissaneiti ei juurikaan enää näytä nokkaansa sisällä, vaan viihtyy ulkona köllötellen. Toki se joutuu olemaan silloin sisällä, kun kukaan ei ole kotona, koska narun päähän sitä ei oikein yksin uskalla jättää. Tosin olihan Siru joutunut kissatappeluun muutama viikko sitten, vaikka olimme kotona. Huomasimme vasta myöhemmin päivällä, että kissa on ontuu ja sen ulkoilualueella on hirveästi karvoja -ei kylläkään sen omia. Onneksi mitään pahempaa ei ollut tapahtunut, vaikka Siru on altavastaajana narussa kiinni olleessaan ja naapurin kissa on kaiken lisäksi kaksi kertaa meidän neitiä isompi pitkäkarvainen uroskolli. No onhan se tiedetty, että Siru on tiukka emäntä. Mitä pienempi koko, sitä ärhäkämpi tapaus. Onhan se todettu hevosten kanssa. Muistan, että eräänkin hevoslauman johtajanpaikan oli ottanut koko lauman pienin poni. :D








Siruhan täytti huhtikuun alussa jo 7 vuotta. Ei uskoisi, että se on niin kauan meidän taloudessa oleskellut. Muistan vieläkin, kun 9 vuotiaana tyttösenä jankutin vuoden päivät ennen kuin vanhemmat uskoivat, että tosissani haluan kissan.

Kesäkuu 2007; Siru oli tuolloin 8 viikkoa vanha, kun kävimme katsomassa sitä.





Ukkokin on jo päässyt maistelemaan vihreää, kun olemme käyttäneet sitä syöttelemässä. Eilen lähdimme yhteensä neljän hevosen voimin syöttelemään erään laitumen päähän. Ukko käyttäytyi todella esimerkillisesti, vaikka tilanne oli aika jännittävä, kun muut hevoset vähän ilakoivat taluttajiensa narun päässä. Koulutuksesta on selvästi ollut hyötyä. Olemme nimittäin opettaneet Ukolle, että, jos se antaa meille huomiotaan, se saa syödä, kun annamme siihen luvan. Pyydämme kesken syömisen sitä nostamaan päätään ja annamme sen sitten taas syödä. Saatamme myös vaihtaa paikkaa, jolloin se ei voi koskaan tietää, milloin lopetamme syöttelemisen kokonaan. Tämä on osoittautunut todella toimivaksi. Emme halua, että Ukko oppii, että aina, kun pyydämme sen huomion, ruohon syöminen loppuu ja lähdemme pois. Ukko käyttäytyy myös paljon rauhallisemmin syöttelytilanteessa, koska sen ei tarvitse pelätä, että, milloin nuo vievät minut pois, koska se ei voi tietää sitä.

Toukokuu 2013



Wintecin paluu osa 1

Ha-haa, se on täällä taas! Yleissatulamme Wintec, jonka suhteen toivo oltiin jo menettämässä viime syksynä, kun siitä ei saanut tekemälläkään sopivaa Ukolle (lue lisää täältä) . Nyt olemme kuitenkin aloittaneet uudelleen sovitukset, koska Ukko on muuttunut niin paljon noista ajoista.

Ensimmäinen sovituskerta ei lähtenyt käyntiin kovinkaan lupaavasti. Ensinnäkin huomasimme, että meillä ei ole jalustimia. Ainoat jalustimemme ovat kiinni rungottomassa, joka anoimme Saksan reissumme aikana sovitukseen, ja se on edelleen sillä tiellä. Kovan etsinnän jälkeen saimme tallikavereilta lainaan jalustimet ja jalustinihihnat. Ongelmat eivät päättyneet vielä tähänkään. Kun olin kiristämässä satulavyötä, totesin, ettei se mene kiinni. Ukko on ollut niin kevyellä käytöllä koko talven, että se on päässyt lihomaan. Eihän se toki vieläkään ole mikään liikalihava, mutta toki mahaa on enemmän kuin silloin, kun se oli kovemmassa käytössä. Viime syksynähän vyö vielä meni kiinni, ja Ukko oli silloinkin sopivassa lihavuuskunnossa. Ehkä vyö menee taas kiinni, kun liikunta lisääntyy ja sitä kautta Ukko alkaa kiinteytyä. Saimme onneksi tallikaverilta pidemmän vyön lainaan.

Sateen takia jouduimme ratsastamaan maneesissa, joten kuvat eivät ole kovin hyvälaatuisia. Niistä kuitenkin näkee, miten tuo satula edelleen ajaa istumaan voimakkaaseen tuoli-istuntaan.




Kunnon tuoli-istunta -könötys! ;)



Ja sitten vähän edustavampi kuva.

Ukko liikkui koko ratsastuksen ajan reippaasti ja oli ihan positiivisella miellellä. Satulan hikijäjet taas eivät olleet kovin hyvät. Positiivista tässä on se, että ne olivat erilaiset kuin aiemmin, mikä taas kertoo siitä, että Ukko tosiaan on muuttunut. Tällä kertaa paine ei ollut kohdistunut taakse vaan eteen. Kokeilemme ensi kerralla leveämpää kaarta. Jäin hieman miettimään, että satuloimmeko satulan kuitenkin liian eteen. Tosin Satu kokeili ratsastuksen aikana monta kertaa, että pääseväthän lavat varmasti liikkumaan.

Aiemmat satula(kokeilu)t:

Freemax-rungoton (uusi) 1. kokeilu ja 2. kokeilu
Freemax-rungoton (käytetty)
Barefoot Notting Hill -rungoton 1. kokeilu ja 2. kokeilu
Freemax-rungoton (kopio)
Trekker Master -joustorunkoinen
Kooste Wintecin sovituksesta viime syksynä



Huuui!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Onneksi selvittiin säikähdyksellä. Lauantain maastolenkki ei nimittäin sujunut ihan toivotulla tavalla. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes Satu päätti nousta Ukon kanssa erään hiekkanousun. Minä menin edeltä rinteen päälle ja totesin, että kannattaa tulla vasenta reunaa, koska oikeassa reunassa maa on sortunut kesken rinteen. Satu sitten vastasi, että hän ottaa vähän vauhtia ja nousee laukalla mäen ylös. Jostain syystä itselleni tuli epäroiva olo; sydän alkoi tykyttää ja vaisto sanoi, ettei tässä käy hyvin. Minä tietenkin vain ihmettelin, mistä moinen tunne tuli; eihän tässä ole mitään pelättävää.

No, Satu sitten lähti tulemaan mäkeä ylös, mutta Ukko ei noussutkaan sitä kohtaa rinnettä, josta Satu käski sen mennä vaan lähti liiraamaan oikealle. Satu vielä yritti ohjata Ukkoa takaisin vasemmalle, mutta ei se tietenkään enää onnistunut. Vauhti hidastui kavioiden upotessa syvään hiekkaan, mutta, kun Ukko pääsi sortuneesta kohdasta yli, se ponnisti kunnolla vauhtia eteenpäin, jolloin Satu valui ilman satulaa mennessään liian taakse. Ukkohan tietysti säikähti, kun ratsastaja pomppii lannerangan päällä ja jalat potkivat kylkiin. Satu sai vielä itsensä oikeaan paikkaa, ja Ukko jopa vastasi pidätteisiin, mutta lähti jälleen liiraamaan tällä kertaa rinteen päällä. Sieltähän ratsastaja sitten lensi komeassa kaaressa, kun tasapaino oli jo valmiiksi häiriintynyt.

Ukko hiljensi käyntiin tippumisen jälkeen, mutta se oli silminnähden hermostunut tilanteesta. Se kuikuilu taaksepäin meitä kohti kävellessään rivakasti kotia kohti. Yrtimme kyllä kutsua sitä takaisin, mutta suusta ei tuntunut lähtevän ääntäkään. Lopulta Ukko näki parhaaksi lähteä laukalla kotiinpäin. Ensimmäinen ajatus oli, että ei voi olla todellista. Tilanne ei olisi ollut ollenkaan niin huolestuttava, jos maastojen ja kotitallin välillä ei olisi vilkkaasti liikennöityä valtatietä, jonka nopeusrajoitus on 80km/h ja ylityspaikka on kaiken lisäksi mutkassa.

Soitimme äkkiä tallinpitäjän Ukkoa vastaan risteykseen ja lähdimme itse hölkkäämään Ukon perään. Jonkin ajan kuluttua tallinpitäjämme soitti ja kertoi olevansa risteyksessä. Ukkoa ei ollut vielä näkynyt. Siinä vaiheessa itselle meinasi tulla pelko puseroon, koska Ukon olisi pitänyt olla jo siellä, jos se on mennyt suorinta tietä tallille. Tuli sellainen olo, että me ei selvitä tästä. Siinä samassa päästimmekin jo ilmoille rukouksen: "Isä, auta meitä!" Se oli lyhyt, mutta täydestä sydämmestä tullut rukous. Sitä huomaa usein, kuinka jää rukoilleessaan latelemaan vain tyhjiä sanoja vakuutellakseen itseään.

Hetkeä myöhemin puhelin soi, ja tallinpitäjä kertoi, että Ukko on saatu kiinni. Se ei ollutkaan lähtenyt ylittämään valtatietä, vaan jäänyt jonkun talon pihaan syömään ruohoa.

Satu nousi vielä uudelleen selkään, ja kävelimme kunnon loppukäynnit hikisellä hevosella. Kävimme myös eilen maastossa, ja kaikki sujui hyvin.

Pari viikkoa sitten otettu kuva, jossa Ukko liiraa sivulle. Perjantain maastolenkki oli osoitus siitä, että tästä tavasta on todellakin päästävä eroon olemalla itse jämäkämpi sen suhteen, mistä mennään.

Ikää karttuu

5.5.2001 syntyi lämminverinen orivarsa. Eläinlääkäri totesi sen omistajille, että, oletteko väärä uraa varsalle valitsemassa, kun silloin vielä pieni Ukko-varsa laukkaili iloisesti tarhassaan kakkakasojen yli. Ravihevosen ammatin oripoika kuitenkin itselleen omaksui ja ura jatkui aina vuoteen 2010, kunnes hankoside vaurioitui ruunan ollessa vasta 9-vuotias.

10-vuotiaan Ukon elämässä alkoivat puhaltaa uudet tuulet, kun kaksi nuorta tyttöä otti sen huollettavakseen. Ruuna onkin kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana valtavia muutoksia elämässään. Ensinnäkin jo se, että se on muuttanut pois syntymätalliltaan tuttujen kasvattajaomistajiensa luota. Kuorimittava ravihevosen kilpaura on puolestaan vaihtunut kuolaimettomaan ratsastukseen, hippaleikkeihin, agilityyn, jalkapalloiluun jne. Harrastehevosen elämään. Se on myös saanut tutustua hevosystäviin aidan samalla puolella.

Tänään mittariin napsahtaa 13 vuotta. Totuushan on se, että ikä alkaa jo pikkuhiljaa näkyä. Ruunalla on kuitenkin paljon vaatinut ravihevosen elämä takana. Mieli on kuitenkin edelleen yhtä terävä kuin nuorella hevosella, vaikkakin iän tuoma kokemus on tuonut siihen viisautta.