Kuolaimet suussa ja irtojuoksutuskuvia

En olisi uskonut, että palaisimme vielä joskus takaisin kuolainten käyttöön tai, että Ukko suhtautuisi niihin niin supeasti. Minulla oli toissapäivänä valmennus. Valmentaja-hierojamme katsoi kuolaimet ennen valmennusta ja ne vaikuttivat oikein hyviltä. Jouduimme tilamaan kuolaimet erikseen, koska kaupassa ei ollut myynnissä riittävän pitkää kolmipalakuolainta.

Vielä kaksi vuotta sitten Ukko suhtautui kuolaimeen aika ynseästi. Se nyki ja aukoi suutaan. Todennäköisesti syy oli silloin liian lyhyt kuolain ja liian epävakaa käsi.

Kesä 2012

Ukko hyväksyi kuolaimen todella nopeasti. Aluksi se hieman vehtasi suullaan ennen kuin saimme säädöt kohdalleen. Tuntuma hevoseen oli kuolaimella aika toisenlainen kuin kuolaimettomallamme. Kuolaimella kättä ei tarvinnut käyttää oikeastaan lainkaan, vaan ratsastus lähti ennen kaikkea istunnasta ja pohkeista. Pelkästään se, että kuolain vain oli suussa, oli Ukolle jo itsessään jarru. Kuolaimettomien kanssa tilanne oli toisin päin; pidätteet eivät aina menneet kunnolla läpi. Kuolaimella Ukko kulki ryhdikkäämminen ja taivutukset onnistuivat huomattavasti helpommin. Kaiken kaikkiaan tuntuma hevosen suuhun oli todella kevyt ja ohjasavut tulivat todella tarkasti.

Kännykkäkuva valmennuksesta. Ei itse otettu.

Kolmipala tuntuu olevan Ukolle hyvä vaihtoehto. Suu oli koko ratsastuksen ajan rauhassa ja rento (ei turpahihnaa). Muutaman kerran se yritti väsymyksen takia ikään kuin kiskoa ohjia käsistä, mutta sitä se tekee välillä myös kuolaimettomilla, kun ruuna haluaisi jo päästä kävelemään pitkin ohjin. Laukatessa Ukko ei nojannut ohjaan kuten kuolaimettomilla.

Kuolaimettomat eivät tietenkään mihinkään katoa, vaan käytämme myös niitä esimerkiksi maastolenkeillä (ellei mennä todella kovaa). Yhteenvetona on todettavana, että on ensisijaisen tärkeää, että varusteet sopivat hevoselle. Hevonen osaa sen parhaiten kertoa.

Lopuksi vielä kuvia yhteisirtojuoksutuksesta viime torstailta:

Taidekuva, eiku oikeasti tarkentui vahingossa aitaan.

Ukosta olisi saanut mahtavan kuvan, jos taas en olisi harrastanut "taidekuvausta"

Yhdessä rintarinnan

 

Nautin rakkaudesta, nautin vapaudesta enkä paikalleni jää

Juoksutimme eilen ensimmäistä kertaa Ukkoa ja sen tarhakaveria yhdessä. Ensimmäiseksi kerraksi meni ihan hyvin, vaikka tamma olikin melko herkkä juoksutusraipalle ja Ukkoa taas sai hieman enemmän kannustaa - tässäkin löytää se tasapaino. Tällä kertaa riitti, että hepat vain menivät haluttuun suuntaan valitsemassaan askellajissa. Myöhemmin vasta hienosäätö. 

Kokosin juoksutuksesta pikkuvideon. Kuvia lisäilen sitten myöhemmin. Tänään ratsastin muuten Ukolla ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kuolaimilla! Ruuna teki töitä todella hienosti; taipui ja kokosi, mutta se oli todella herkkä. Kädellä ei saanut tehdä mitään ylimääräistä tai muuten tuli heti vastalauseita. Tästä on hyvä jatkaa. Kuolaimista tulee osa varustustamme, koska Ukko toimii kentällä jumpatessa niillä niin hienosti. 

Orja, palvelija, kumppani vai jotain muuta?

Pidätkö hevosta orjanasi, palvelijanasi vai kumppaninasi, jonka kanssa teet yhdessä asioita? (Kyllä, hieman kärjistetysti.) Olen miettinyt paljon, millaisen kehityskaaren olen käynyt suhtautumisessani Ukkoon. Silloin, kun aloitin ratsastuksen oppi oli hyvin selvä. Hevonen on sinun "orjasi", jolla ei saa olla mitään mielipiteitä. Se on kone, joka vain tekee, mitä käsketään. En kuitenkaan koskaan niellyt opetusta tuosta vain ja, kun Ukko astui kuvioihin, halusin kokeilla tehdä asiat jotenkin toisella tavalla. Silloin ajatukseni lähtivät hyvin pitkälti siitä, että hevonen on hyvin palkattu "palvelijani".

Opetin Ukolle naksun. Aloin käyttämään negatiivisen vahvisteen rinnalla positiivista vahvistetta ja luovuin rangaistuksesta. Ukko siis oli käytännössä hyvinpalkattu palvelija. Ei mielessäni käynyt, että hevonen voisi vapaaehtoisesti haluta olla minun kanssani, vaan se piti lahjoa porkkanoilla, leivällä, sokerilla jne. Ja niinhän se menikin; ei Ukko seurannut, jos sille ei ollut mitään annettavaa.

Tule puomin yli, niin saat vihreää.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kypsyä tuonne kolmanteen osioon. Haluan aitoa kommunikointia hevosen kanssa. Ukko saa kertoa mielipiteensä, kunhan se kertoo sen turvallisesti. On mahtavaa huomata, mikä ero hevosessa voi tapahtua. Ukko oli vielä neljä vuotta sitten sisäänpäin kääntynyt ruunanrupukka, jolle kaikki kelpasi, vaikka olisi käynyt kipeää. Nyt olen oikeasti iloinen siitä, että laukannostossa tulee pukkia, jos ratsastaja ei istu kunnolla ja jää vetämään ohjasta. Ei pukin tarkoituksena ole heittää minua selästä, vaan se on vain pieni muistutus "istu kunnolla siellä!".

Ukko on fiksu hevonen. Kyllä se osaa kyseenalaistaa toisinaan, mutta sitten neuvotellaan ja maaritellaan. En minä viitsi alkaa tappelemaan. Siitä ei seuraa muuta kuin ärsyyntynyt fiilis sekä ratsastajalle että hevoselle. Sen sijaan, että karjaisisin: "Perkele, nyt menet hevonen sinne kulmaan!" Voinkin sanoa: "Katoppa Ukko, miten kivan näköinen kulma tuolla on. Mennäänkö katsomaan?"Ja yleensä tilanne on ratkaistu sillä.  

Kommunikointi on molemminpuolista. Molemmat kuuntelevat toisiaan. Useinhan puhutaan siitä saumattomasta yhteistyöstä, kun ei tarvitse tehdä mitään, vaan hevonen kuuntelee sinua niin hyvin, että se "kuulee" ajatuksesi. Ei minunkaan tarvitse, kun ajatella laukkaa niin Ukko lähtee laukkaamaan. Valmistelu on tärkeää; kertoa hevoselle, että kohta lähdetään. Ei siinä tarvitse välttämättä mitään puolipidetteitä. Minä alan ajattelemaan laukkaa, jolloin ruuminkieleni muuttuu jo sellaiseksi, että Ukko tietää, että kohta lähdetään. Joskus huomaan olevani hätähousu ja silloin palaute tulee Ukon puolelta välittömästi, jos yritän alkaa nostamaan esim. ravia, kun käynti ei ole hallinnassa. 

Nyt ajattelen niin, että tekeminen itsessään voi olla hevoselle palkitsevaa eikä sitä välttämättä tarvitse lahjoa. Toisaalta ymmärrän myös sen, että tuntevana olentona hevosellakin on erilaisia päiviä eikä sitä välttämättä aina niin kiinnostaisi. Silloin sitten neuvotellaan ja maaritellaan. Tarvittaessa muutetaan suunnitelmaa ja tehdään jotain muuta. Fiiliksen mukaan! Hevosen kanssa toimiminen on yhteistyötä.

Maastossa on kivaa, kun pääse menemään lujaa!

Ukko on nyt asustanut noin viikon kesäkodissa. Aika ihmeellistä, miten hevonen voi muuttua näin lyhyessä ajassa niin paljon. Ukosta on tullut muutamassa päivässä a) laumaeläin ja b) "kingi". Ei Ukko ole aiemmin muista hevosista välittänyt, mutta nyt se on kyllä tamman perään. :D Lisäksi tästä peräkammarin pojasta on kuoriutunt lauman johtaja. Enpä olisi koskaan uskonut näkeväni tätä päivää, kun Ukko on se suojelija ja johtaja. <3 En voisi olla onnellisempi. 

Ystävät. (Kuva helatostailta, kun hepat tutustuivat toisiinsa.)

Muutto kesäkotiin

Huhuu, onko täällä enää ketään? :D Hengissä olemme edelleen, vaikka viimeisimmästä päivityksestä on kulunutkin jo, kröhöm, muutama kuukausi. Nyt sain kuitenkin pitkästä aikaa kuvamateriaalia ja aika jännittäviäkin uutisia. Ukko nimittäin muutti tänään kesäksi maaseudulle pikkutallille laiduntamaan sievän lämppäritamman kanssa. Keli ei tänään suosinut, joten siksi kuvat eivät ole mitään huippulaatua. Hevoset, erityisesti tamma, olivat aivan rakastuneita toisiinsa. Kemiat pelasivat heti. Ukosta nousi esiin taas aivan uudenlaisia puolia ja olen edelleenkin ihan ihmeissäni Ukon käytöksestä. Se seurasi hyvin tarkkaan tamman eleitä ja oli sitä kohtaan todella hienotunteinen. Ukko tuntui kotiutuvan todella nopeasti. Uskon, että hevosista tulee hyviä kavereita keskenään. :)

"Uu, kuka tuolla on?"

Aluksi Ukko ei ollut hirveän kiinnostunut, mutta tamma sen sijaan kemaili alusta lähtien. :D

Ja sitten mennään! Hepat saivat tutustua ratsastuskentällä.

Tässä kuvassa näkyy hienosti Ukon askel.

Löydätkö sydämen? ;) Ihan kuin heppojen kaulat/päät muodostaisivat sydämen.

Oih, miten suloista. <3

Klinikalla

Ukko kuikuilee trailerista. ;)

Kolmen -kohta neljän- vuoden yhteisen taipaleemme jälkeen, kävimme tänään ensimmäistä kertaa Ukon kanssa klinikalla. Ukko on kyllä käynyt klinikalla raspattavana meillä ollessaan silloin, kun se oli juuri tullut meille. Silloin minä tai Satu emme olleet mukana, vaan Satun äiti ja Ukon entinen omistaja. Paikka oli erilainen kuin kuvittelin; se oli pienempi ja värimaailmaltaan tummempi kuin olin ajatellut.

Miksi sitten olimme klinikalla? Kaksi viikkoa sitten torstaina mennessäni tallille huomasin heti, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Heiniä oli vielä jäljellä, mutta Ukko ei ollut syömässä eikä se tullut portille vastaan kuten se normaalisti tekee. Pian syy selvisikin: Ukko ontui selvästi oikeaa etujalkaansa. Talutin sen karsinaan ja tunnustelin jalan läpi. Se oli hieman lämpimämpi kuin muut jalat. Turvotusta tai haavoja ei kuitenkaan näkynyt. Kylmäsin jalan. Tallinpitäjältä selvisi, että pari tuntia sitten, kun hän oli vienyt päiväheiniä ulos, Ukko oli ollut ihan normaali. Jotain oli siis tapahtunut vain hetkeä aiemmin, kun tulin tallille.

Ukko oli torstaina aika alakuloinen, joten se sai kipulääkettä yötä vasten. Perjantaina se jäi karsinaan päiväksi, mutta sen jälkeen se on ollut ulkona. Ihan turha sitä on pitää karsinassa, jos se vain sitten pyörii siellä levottomasti ympyrää. Koppilevon ideahan siinä katoaa täysin.

Soitimme klinikalle ja varasimme ajan viime viikon torstaille. Peruimme kuitenkin ajan ja tarkoitus oli siirtää se iltaan jollekin toiselle päivälle, koska ontuminen oli loppunut. Ukko pysyikin oireettomana lähes viikon päivät eikä se saanut kipulääkettä, kunnes ontuminen alkoi taas tällä viikolla. Soitimme klinikalle ja saimme ajan tälle päivälle.

Klinikalla Ukko tutkittiin ensin läpi. Sitten Satu kävellytti ja ravuutti Ukkoa suoralla linjalla sekä ulkona että maneesissa. Ongelma oli selkeästi oikeassa etujalassa, mutta eläinlääkäri ei ollut varma, missä siellä. Niinpä hän puudutti jalan alaosan ja, kun katsoimme uudelleen Ukon liikkumista, ontuminen oli loppunut.

Jalan alaosa röntgenkuvattiin ja sieltähän se lopulta löytyi: kavioluun hiusmurtuma. Olimme tulleet klinikalle juuri oikeaan aikaan. Aiemmin murtumaa olisi tuskin näkynyt kuvissa.

Ennuste on hyvä. Ukolle lyödään jo tänä iltana etusiin rengaskengät. Tämä estää kaviomekanismin toimintaa, mikä puolestaa antaa murtuman parantua rauhassa. Kunhan ontuminen loppuu, Ukkoa saa pikkuhiljaa alkaa liikuttaa. Nyt se kuitenkin saa olla pari viikkoa vain levossa eli karsinassa ja tarhata yksin pienemmässä tarhassa.

Ukko käyttäytyi koko reissun ajan todella hienosti. Ensin vähän mietitytti, miten lastaus sujuu, koska se ei ole käynyt trailerissa yli kahteen vuoteen. Huoli oli aivan turha, sillä ruuna suorastaan imi sinne korvat hörössä. Klinikallakaan ei ollut tarvetta rauhoittaa kuvien ottamista varten. On se hieno poika. :)

Miten selvisin ratsastuspelostani?

Monet teistä lukijoista varmaan jo tiesivätkin, että olen kärsinyt aiemmin ratsastuspelosta/-jännityksestä. Voit lukea ratsastushistoriaani käsittelevän postauksen täältä. Postaus käsitti ratsastuskouluaikojani ja selitän tarkalleen, mistä hetkestä lähtien olen kärsinyt peloistani. Nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa aiheesta uudelleen enemmänkin siitä näkökulmasta, miten pelot minuun vaikuttivat ja, miten pääsin niistä eroon. Postauksessa en kuitenkaan kertonut koko totuutta pelkoihini liittyen.

Videon materiaali on vuosilta 2008-2012.

Olen aina ollut ihmisenä aika arka ja säikky. Jännitän ja pelkään monenlaisia asioita, mutta en anna niiden viedä itseäni mukaan, vaan menen aina pelkoa päin. Siinä on mielestäni rohkeus. Ei siinä, että ei pelkää mitään, vaan siinä, että pelkää, mutta toimii kuitenkin.

Pelot saivat alkunsa yhtien epäonnekkaiden estekisojen jälkeen (tarkemmin selostus löytyy yllä linkkaamastani postauksesta). Totta puhuakseni en ole koskaan ollut kilpailuhenkinen enkä varmaan olisi edes halunnut kilpailla ellei painostus olisi ollut niin kova. Jännitin kisoja yleensä todella paljon, mutta noissa epäonnekkaissa estekisoissa itseluottamukseni oli pilvissä, mutta tipuin jo ennen toista estettä. Pettymys oli valtava enkä meinannut suostua edes hevosen selkään.

Kisojen jälkeen pelkäsin kuollakseni esteitä. Jännitin yleensäkin ratsastamista, mutta esteet olivat se suurin mörkö. Jos tiesin, että ensi tunnilla on esteitä, stressasin asiaa koko viikon. Toivoin myös usein, että tunti peruuntuisi, koska jännitin niin paljon ratsastamista. En puhunut kenellekään peloistani enkä tainnut niitä edes itselleni myöntää. Hevoset varmaankin aistivat jännitykseni, koska tipuin todella usein estetunneilla hevosen kieltäessä tai ohittaessa esteen. Yhden kerran hevonen kaatui ennen estettä ja lensin yksin esteen yli.

Jossain vaiheessa pelkojen sisällä pitäminen alkoi tuntua ylivoimaisen vaikealta ja minun oli pakko kertoa, että pelkään esteitä. Se ei tosin ollut koko totuus, koska pelkäsin myös jossain määrin ratsastusta. Tilanne helpottui, kun tuntiopettajani tiesi pelostani, mutta ratsastuksen into ei kuitenkaan enää palannut. Kesällä 2011 Ukko astui kuviohin ja, uskon hyvin vahvasti, että olisin tuona kesänä lopettanut hevosharrastuksen kokonaan, jos Ukko ei olisi tullut minulle ja Satulle.

Ukon kanssa meni ihan hyvin ja pelot olivat pitkään pimennossa. Korostan sanaa pimennossa, koska en missään vaiheessa ollut kunnolla käsitellyt pelkojani, joten pyrin vain unohtamaan ne. Sitten tuli se epäonnekas maastolenkki keväällä 2012. Oli kauhea sohjokeli ja autot ajoivat kovaa, jolloin Ukko säikkyi hyppäämällä autoa päin useamman kerran. Voimakkaat pelot tulivat uudelleen takaisin enkä uskaltanut ratsastaa muualla kuin aidatulla alueella. Välillä pellolla ratsastaminen tuntui jo ylivoimaisen pelottavalta.

Pelot pahenivat kevään edetessä ja kesällä 2012 mielessäni pyöri jatkuvasti kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, mitä voisi tapahtua. Sitten tuli se kerta, kun minun oli taas mentävä maastoon. Enää en pystynytkään peittelemään ja kieltämään pelkoani, vaan tilanne purkautui pienenä paniikkikohtauksena. Itkin ja henkeäni ahdisti. Tapahtuman jälkeen aloin vihdoin puhua peloistani yli kahden vuoden vaikenemisen jälkeen. Prosessi oli alkanut.

Varsinkin alussa oli hyvin vaikeaa. Maastossa minun täytyi koko ajan keskustella Satun kanssa, etteivät ajatukseni vain lähtisi harhailemaan ikäviin asioihin. Hyppäsin Ukolla myös ensimmäistä kertaa ja lopulta hyppäsin joka viikko.

Kesä 2012. Ukko hyppää laukassa puomia. :D

Prosessi, joka alkoi kohta kolme vuotta sitten ei ole vieläkään päättynyt ja se tuskin se tulee päättymäänkään  niin kauan kuin hevosia harrastan. Pelot palaavat mieleeni ikävien tai pelottavien tapahtumien jälkeen. Silloin minun täytyy vain hyväksyä jännitykseni ja tsempata itseäni kohtaamaan pelkoni. En enää väkisin pakota itseäni haukkaamaan liian suurta palaa eli en mene liian kauas mukavuusalueelta. Olen myös opetellut kuuntelemaan paremmin itseäni ja tekemään asioita fiiliksellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten minulla oli Ukon kanssa "estevalmennus" varmaan vuoden hyppytauon jälkeen eikä minua jännittänyt yhtään. Tilanne tuli niin yllättäen eikä siitä sovittu etukäteen, joten en ehtinyt alkaa miettimään asiaa.

Tällä hetkellä nautin hevosharrastuksestani enemmän kuin olen vuosiin siitä nauttinut. Olen kuin palannut aikaa ennen pelkojani. Tämä harrastus on antanut minulle paljon, mutta paljon se on ottanutkin. Sen takia olenkin aika varma siitä, etten Ukon jälkeen enää omaa hevosta hanki. En kuitenkaan sano ei koskaan, mutta sellainen olo minulla on. Olen myös koko ajan entistä vakuuttuneempi siitä, etten edes ole hevosihminen. :D Tykkään kyllä Ukosta, mutta en sen takia, että se on hevonen, vaan koska se on Ukko. <3

Kesä 2013. "Jee, mä osaan nostaa kepin!"

Mitä sinä arvostat itsessäsi?

Tämä haaste on viivytellyt jo ihan hävyttömän kauan sen jälkeen, kun sain sen Hennalta toukokuun alussa. Mutta kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten eiköhän mennä suoraan asiaan!

Arvostan itsessäni...

...luovuutta.  Minulla on hyvä mielikuvitus, ja olenkin kirjoittanut siitä lähtien, kun opin jotenkuten kirjoittamaan. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain tutustua esimerkiksi tietokoneeseen verrattain myöhään. Se sijaan, että olisin istunut koneen ääressä, olin pihalla leikkimässä ja värkkäämässä jos minkä moista viritelmää ystäväni Satun kanssa (leikeistämme voit lukea lisää täältä.)

En ole mitenkään erityisen musikaalinen mielestäni. Osaan soittaa jonkin verran pianoa -mitä nyt olen itse pystynyt opettelemaan, mutta laulaminen yhdistettynä esiintymiseen on joskus ollut intohimoni. Alle 10-vuotiaana halusin laulaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Ulkomailla yhteisen kielen puuttuminen ei edes noussut esteeksi esiintymispyrkimyksilleni. :D Nautin edelleen esiintymisestä, mutta yhdistän siihen mieluumin näyttelemisen. Viime aikoina olen myös innostunut todella paljon elokuvien ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta.

Alla minun ja Satun keväällä 2013 tekemä saksankielinen lyhytelokuva (yläasteen saksan kurssiin liittyen), joka on parodia Suomen televisiossa nimellä Bella Block esitetystä saksalaisesta rikossarjasta. 




Tykkään yleensäkin värkätä kaikenlaista käsilläni. Ihan kaikki käy; ristipistotyöt, puutyöt, maalaminen, piirtäminen, nukkekodin kalustaminen, kutominen, ompeleminen jne...

Äidilleni antama joululahja.

Pehmojen romanttinen illallinen. Minun maalamani tausta.

Samaisten pehmojen omakotitalo pihoineen. 

Itse tekemäni mekko + huivi 9. luokan päättäjäisiin

...rohkeutta. En ole tyhmänrohkea, vaan olen ihmisenä oikeastaan aika arka ja pelkään monia asioita (olen esim. kärsinyt kovasta ratsastuspelosta). Olen kuitenkin ollut aina sellainen, että menen pelkoa päin -en sitä karkuun. Olen myös rohkea siinä mielessä, että uskallan sanoa mielipiteeni, vaikka se eroaisi valtaväestön mielipiteestä. En voi olla hiljaa, koska minun mielestäni hiljaisuus on hyväksymisen merkki. Olen myös aina uskaltanut olla sellainen kuin olen.

Ehkä olen aina ollut se ns. vastarannan kiiski. Se, joka kääntyy vasemmalle, kun muut menevät oikealle. Tehnyt asiat toisin, mutta ei se ole ollut minulle mikään iso juttu tai tietoinen päätös, sillä olen vain aina ollut sellainen eikä se ole haitannut minua muulloin kuin murrosikäisenä. Yläasteella kiusaamista koskevaan kyselyyn peräti viisi luokkakaveriani oli todennut, että minua kiusattaisiin enkä itse tiennyt asiasta mitään.

...ennakkoluulottomuutta. Olen hyvin kiitollinen partiovuosistani, koska ne opettivat minut sietämään erilaisuutta. Kaikki ihmiset olivat silmissäni samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Tai se erilaisuus ei ollut mielestäni huono asia, vaan ihan normaalia. En tiedä saatteko nyt yhtään kiinni ajatuksestani! En ajatellut koskaan, oliko joku ihminen erilainen vai tavallinen. On kuitenkin pakko myöntää, että tänä päivänä saatan suhtautua varauksella sellaisiin ihmisiin, jotka suhtautuvat fanaattisesti asiaansa. Tämä varmaan johtuu siitä, että olen nähnyt niin usein, miten yliampuminen johtaa kaikkea muuta kuin hyvään lopputulokseen, vaikka henkilö pohjimmiltaan tarkoittaisikin hyvää.

...heittäytymiskykyä ja huumorintajua. En nolostu helposti, vaan annan palaa! Tästä on joskus myös harmia, sillä häpeän tunteet saattavat tulla jälkikäteen ;) Tosin sekään ei haittaa, jos osaa nauraa itselleen. Kannattaa aina nauraa itselleen ennen kuin muut ehtivät. Olen yleensä parhaimmillani silloin, kun en ehdi suunnittelemaan, vaan tilanne ns. hyppää eteeni.