Muutto kesäkotiin

Huhuu, onko täällä enää ketään? :D Hengissä olemme edelleen, vaikka viimeisimmästä päivityksestä on kulunutkin jo, kröhöm, muutama kuukausi. Nyt sain kuitenkin pitkästä aikaa kuvamateriaalia ja aika jännittäviäkin uutisia. Ukko nimittäin muutti tänään kesäksi maaseudulle pikkutallille laiduntamaan sievän lämppäritamman kanssa. Keli ei tänään suosinut, joten siksi kuvat eivät ole mitään huippulaatua. Hevoset, erityisesti tamma, olivat aivan rakastuneita toisiinsa. Kemiat pelasivat heti. Ukosta nousi esiin taas aivan uudenlaisia puolia ja olen edelleenkin ihan ihmeissäni Ukon käytöksestä. Se seurasi hyvin tarkkaan tamman eleitä ja oli sitä kohtaan todella hienotunteinen. Ukko tuntui kotiutuvan todella nopeasti. Uskon, että hevosista tulee hyviä kavereita keskenään. :)

"Uu, kuka tuolla on?"

Aluksi Ukko ei ollut hirveän kiinnostunut, mutta tamma sen sijaan kemaili alusta lähtien. :D

Ja sitten mennään! Hepat saivat tutustua ratsastuskentällä.

Tässä kuvassa näkyy hienosti Ukon askel.

Löydätkö sydämen? ;) Ihan kuin heppojen kaulat/päät muodostaisivat sydämen.

Oih, miten suloista. <3

Klinikalla

Ukko kuikuilee trailerista. ;)

Kolmen -kohta neljän- vuoden yhteisen taipaleemme jälkeen, kävimme tänään ensimmäistä kertaa Ukon kanssa klinikalla. Ukko on kyllä käynyt klinikalla raspattavana meillä ollessaan silloin, kun se oli juuri tullut meille. Silloin minä tai Satu emme olleet mukana, vaan Satun äiti ja Ukon entinen omistaja. Paikka oli erilainen kuin kuvittelin; se oli pienempi ja värimaailmaltaan tummempi kuin olin ajatellut.

Miksi sitten olimme klinikalla? Kaksi viikkoa sitten torstaina mennessäni tallille huomasin heti, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Heiniä oli vielä jäljellä, mutta Ukko ei ollut syömässä eikä se tullut portille vastaan kuten se normaalisti tekee. Pian syy selvisikin: Ukko ontui selvästi oikeaa etujalkaansa. Talutin sen karsinaan ja tunnustelin jalan läpi. Se oli hieman lämpimämpi kuin muut jalat. Turvotusta tai haavoja ei kuitenkaan näkynyt. Kylmäsin jalan. Tallinpitäjältä selvisi, että pari tuntia sitten, kun hän oli vienyt päiväheiniä ulos, Ukko oli ollut ihan normaali. Jotain oli siis tapahtunut vain hetkeä aiemmin, kun tulin tallille.

Ukko oli torstaina aika alakuloinen, joten se sai kipulääkettä yötä vasten. Perjantaina se jäi karsinaan päiväksi, mutta sen jälkeen se on ollut ulkona. Ihan turha sitä on pitää karsinassa, jos se vain sitten pyörii siellä levottomasti ympyrää. Koppilevon ideahan siinä katoaa täysin.

Soitimme klinikalle ja varasimme ajan viime viikon torstaille. Peruimme kuitenkin ajan ja tarkoitus oli siirtää se iltaan jollekin toiselle päivälle, koska ontuminen oli loppunut. Ukko pysyikin oireettomana lähes viikon päivät eikä se saanut kipulääkettä, kunnes ontuminen alkoi taas tällä viikolla. Soitimme klinikalle ja saimme ajan tälle päivälle.

Klinikalla Ukko tutkittiin ensin läpi. Sitten Satu kävellytti ja ravuutti Ukkoa suoralla linjalla sekä ulkona että maneesissa. Ongelma oli selkeästi oikeassa etujalassa, mutta eläinlääkäri ei ollut varma, missä siellä. Niinpä hän puudutti jalan alaosan ja, kun katsoimme uudelleen Ukon liikkumista, ontuminen oli loppunut.

Jalan alaosa röntgenkuvattiin ja sieltähän se lopulta löytyi: kavioluun hiusmurtuma. Olimme tulleet klinikalle juuri oikeaan aikaan. Aiemmin murtumaa olisi tuskin näkynyt kuvissa.

Ennuste on hyvä. Ukolle lyödään jo tänä iltana etusiin rengaskengät. Tämä estää kaviomekanismin toimintaa, mikä puolestaa antaa murtuman parantua rauhassa. Kunhan ontuminen loppuu, Ukkoa saa pikkuhiljaa alkaa liikuttaa. Nyt se kuitenkin saa olla pari viikkoa vain levossa eli karsinassa ja tarhata yksin pienemmässä tarhassa.

Ukko käyttäytyi koko reissun ajan todella hienosti. Ensin vähän mietitytti, miten lastaus sujuu, koska se ei ole käynyt trailerissa yli kahteen vuoteen. Huoli oli aivan turha, sillä ruuna suorastaan imi sinne korvat hörössä. Klinikallakaan ei ollut tarvetta rauhoittaa kuvien ottamista varten. On se hieno poika. :)

Miten selvisin ratsastuspelostani?

Monet teistä lukijoista varmaan jo tiesivätkin, että olen kärsinyt aiemmin ratsastuspelosta/-jännityksestä. Voit lukea ratsastushistoriaani käsittelevän postauksen täältä. Postaus käsitti ratsastuskouluaikojani ja selitän tarkalleen, mistä hetkestä lähtien olen kärsinyt peloistani. Nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa aiheesta uudelleen enemmänkin siitä näkökulmasta, miten pelot minuun vaikuttivat ja, miten pääsin niistä eroon. Postauksessa en kuitenkaan kertonut koko totuutta pelkoihini liittyen.

Videon materiaali on vuosilta 2008-2012.

Olen aina ollut ihmisenä aika arka ja säikky. Jännitän ja pelkään monenlaisia asioita, mutta en anna niiden viedä itseäni mukaan, vaan menen aina pelkoa päin. Siinä on mielestäni rohkeus. Ei siinä, että ei pelkää mitään, vaan siinä, että pelkää, mutta toimii kuitenkin.

Pelot saivat alkunsa yhtien epäonnekkaiden estekisojen jälkeen (tarkemmin selostus löytyy yllä linkkaamastani postauksesta). Totta puhuakseni en ole koskaan ollut kilpailuhenkinen enkä varmaan olisi edes halunnut kilpailla ellei painostus olisi ollut niin kova. Jännitin kisoja yleensä todella paljon, mutta noissa epäonnekkaissa estekisoissa itseluottamukseni oli pilvissä, mutta tipuin jo ennen toista estettä. Pettymys oli valtava enkä meinannut suostua edes hevosen selkään.

Kisojen jälkeen pelkäsin kuollakseni esteitä. Jännitin yleensäkin ratsastamista, mutta esteet olivat se suurin mörkö. Jos tiesin, että ensi tunnilla on esteitä, stressasin asiaa koko viikon. Toivoin myös usein, että tunti peruuntuisi, koska jännitin niin paljon ratsastamista. En puhunut kenellekään peloistani enkä tainnut niitä edes itselleni myöntää. Hevoset varmaankin aistivat jännitykseni, koska tipuin todella usein estetunneilla hevosen kieltäessä tai ohittaessa esteen. Yhden kerran hevonen kaatui ennen estettä ja lensin yksin esteen yli.

Jossain vaiheessa pelkojen sisällä pitäminen alkoi tuntua ylivoimaisen vaikealta ja minun oli pakko kertoa, että pelkään esteitä. Se ei tosin ollut koko totuus, koska pelkäsin myös jossain määrin ratsastusta. Tilanne helpottui, kun tuntiopettajani tiesi pelostani, mutta ratsastuksen into ei kuitenkaan enää palannut. Kesällä 2011 Ukko astui kuviohin ja, uskon hyvin vahvasti, että olisin tuona kesänä lopettanut hevosharrastuksen kokonaan, jos Ukko ei olisi tullut minulle ja Satulle.

Ukon kanssa meni ihan hyvin ja pelot olivat pitkään pimennossa. Korostan sanaa pimennossa, koska en missään vaiheessa ollut kunnolla käsitellyt pelkojani, joten pyrin vain unohtamaan ne. Sitten tuli se epäonnekas maastolenkki keväällä 2012. Oli kauhea sohjokeli ja autot ajoivat kovaa, jolloin Ukko säikkyi hyppäämällä autoa päin useamman kerran. Voimakkaat pelot tulivat uudelleen takaisin enkä uskaltanut ratsastaa muualla kuin aidatulla alueella. Välillä pellolla ratsastaminen tuntui jo ylivoimaisen pelottavalta.

Pelot pahenivat kevään edetessä ja kesällä 2012 mielessäni pyöri jatkuvasti kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, mitä voisi tapahtua. Sitten tuli se kerta, kun minun oli taas mentävä maastoon. Enää en pystynytkään peittelemään ja kieltämään pelkoani, vaan tilanne purkautui pienenä paniikkikohtauksena. Itkin ja henkeäni ahdisti. Tapahtuman jälkeen aloin vihdoin puhua peloistani yli kahden vuoden vaikenemisen jälkeen. Prosessi oli alkanut.

Varsinkin alussa oli hyvin vaikeaa. Maastossa minun täytyi koko ajan keskustella Satun kanssa, etteivät ajatukseni vain lähtisi harhailemaan ikäviin asioihin. Hyppäsin Ukolla myös ensimmäistä kertaa ja lopulta hyppäsin joka viikko.

Kesä 2012. Ukko hyppää laukassa puomia. :D

Prosessi, joka alkoi kohta kolme vuotta sitten ei ole vieläkään päättynyt ja se tuskin se tulee päättymäänkään  niin kauan kuin hevosia harrastan. Pelot palaavat mieleeni ikävien tai pelottavien tapahtumien jälkeen. Silloin minun täytyy vain hyväksyä jännitykseni ja tsempata itseäni kohtaamaan pelkoni. En enää väkisin pakota itseäni haukkaamaan liian suurta palaa eli en mene liian kauas mukavuusalueelta. Olen myös opetellut kuuntelemaan paremmin itseäni ja tekemään asioita fiiliksellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten minulla oli Ukon kanssa "estevalmennus" varmaan vuoden hyppytauon jälkeen eikä minua jännittänyt yhtään. Tilanne tuli niin yllättäen eikä siitä sovittu etukäteen, joten en ehtinyt alkaa miettimään asiaa.

Tällä hetkellä nautin hevosharrastuksestani enemmän kuin olen vuosiin siitä nauttinut. Olen kuin palannut aikaa ennen pelkojani. Tämä harrastus on antanut minulle paljon, mutta paljon se on ottanutkin. Sen takia olenkin aika varma siitä, etten Ukon jälkeen enää omaa hevosta hanki. En kuitenkaan sano ei koskaan, mutta sellainen olo minulla on. Olen myös koko ajan entistä vakuuttuneempi siitä, etten edes ole hevosihminen. :D Tykkään kyllä Ukosta, mutta en sen takia, että se on hevonen, vaan koska se on Ukko. <3

Kesä 2013. "Jee, mä osaan nostaa kepin!"

Mitä sinä arvostat itsessäsi?

Tämä haaste on viivytellyt jo ihan hävyttömän kauan sen jälkeen, kun sain sen Hennalta toukokuun alussa. Mutta kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten eiköhän mennä suoraan asiaan!

Arvostan itsessäni...

...luovuutta.  Minulla on hyvä mielikuvitus, ja olenkin kirjoittanut siitä lähtien, kun opin jotenkuten kirjoittamaan. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain tutustua esimerkiksi tietokoneeseen verrattain myöhään. Se sijaan, että olisin istunut koneen ääressä, olin pihalla leikkimässä ja värkkäämässä jos minkä moista viritelmää ystäväni Satun kanssa (leikeistämme voit lukea lisää täältä.)

En ole mitenkään erityisen musikaalinen mielestäni. Osaan soittaa jonkin verran pianoa -mitä nyt olen itse pystynyt opettelemaan, mutta laulaminen yhdistettynä esiintymiseen on joskus ollut intohimoni. Alle 10-vuotiaana halusin laulaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Ulkomailla yhteisen kielen puuttuminen ei edes noussut esteeksi esiintymispyrkimyksilleni. :D Nautin edelleen esiintymisestä, mutta yhdistän siihen mieluumin näyttelemisen. Viime aikoina olen myös innostunut todella paljon elokuvien ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta.

Alla minun ja Satun keväällä 2013 tekemä saksankielinen lyhytelokuva (yläasteen saksan kurssiin liittyen), joka on parodia Suomen televisiossa nimellä Bella Block esitetystä saksalaisesta rikossarjasta. 




Tykkään yleensäkin värkätä kaikenlaista käsilläni. Ihan kaikki käy; ristipistotyöt, puutyöt, maalaminen, piirtäminen, nukkekodin kalustaminen, kutominen, ompeleminen jne...

Äidilleni antama joululahja.

Pehmojen romanttinen illallinen. Minun maalamani tausta.

Samaisten pehmojen omakotitalo pihoineen. 

Itse tekemäni mekko + huivi 9. luokan päättäjäisiin

...rohkeutta. En ole tyhmänrohkea, vaan olen ihmisenä oikeastaan aika arka ja pelkään monia asioita (olen esim. kärsinyt kovasta ratsastuspelosta). Olen kuitenkin ollut aina sellainen, että menen pelkoa päin -en sitä karkuun. Olen myös rohkea siinä mielessä, että uskallan sanoa mielipiteeni, vaikka se eroaisi valtaväestön mielipiteestä. En voi olla hiljaa, koska minun mielestäni hiljaisuus on hyväksymisen merkki. Olen myös aina uskaltanut olla sellainen kuin olen.

Ehkä olen aina ollut se ns. vastarannan kiiski. Se, joka kääntyy vasemmalle, kun muut menevät oikealle. Tehnyt asiat toisin, mutta ei se ole ollut minulle mikään iso juttu tai tietoinen päätös, sillä olen vain aina ollut sellainen eikä se ole haitannut minua muulloin kuin murrosikäisenä. Yläasteella kiusaamista koskevaan kyselyyn peräti viisi luokkakaveriani oli todennut, että minua kiusattaisiin enkä itse tiennyt asiasta mitään.

...ennakkoluulottomuutta. Olen hyvin kiitollinen partiovuosistani, koska ne opettivat minut sietämään erilaisuutta. Kaikki ihmiset olivat silmissäni samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Tai se erilaisuus ei ollut mielestäni huono asia, vaan ihan normaalia. En tiedä saatteko nyt yhtään kiinni ajatuksestani! En ajatellut koskaan, oliko joku ihminen erilainen vai tavallinen. On kuitenkin pakko myöntää, että tänä päivänä saatan suhtautua varauksella sellaisiin ihmisiin, jotka suhtautuvat fanaattisesti asiaansa. Tämä varmaan johtuu siitä, että olen nähnyt niin usein, miten yliampuminen johtaa kaikkea muuta kuin hyvään lopputulokseen, vaikka henkilö pohjimmiltaan tarkoittaisikin hyvää.

...heittäytymiskykyä ja huumorintajua. En nolostu helposti, vaan annan palaa! Tästä on joskus myös harmia, sillä häpeän tunteet saattavat tulla jälkikäteen ;) Tosin sekään ei haittaa, jos osaa nauraa itselleen. Kannattaa aina nauraa itselleen ennen kuin muut ehtivät. Olen yleensä parhaimmillani silloin, kun en ehdi suunnittelemaan, vaan tilanne ns. hyppää eteeni.

Laukkaa videolla

Asetukset olivat jotenkin kummasti automaattitarkennuksella, joten siksi videon taustalla kuuluu tuota suhinaa.

Kehitystä on tapahtunut

Vitsi, nyt tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että voisin vaikka kirjoitella tänne blogiin. Taukoa onkin ollut jo useamman kuukauden ajan. Blogin jatkosta en kuitenkaan osaa sanoa, koska lukion toisen vuoden alettua olemme käyneet Satun kanssa vain yksinämme tallilla. Näin molemmille jää aikaa läksyjen tekoon ja muuhun toimintaan vapaa-ajalla. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, ettei minulla ole oikeastaan koskaan kuvaajaa tallilla mukana. Nyt minulla on kuitenkin pitkästä aikaa materiaalia, kun hierojamme kävi muutama viikko sitten ratsastamassa Ukolla. Hän siis käy pitämässä meille tunteja ja ratsuttamassa Ukkoa säännöllisesti.

Ukko on kehittynyt aivan älyttömästi viimeisen kolmen kuukauden aikana. Ratsastustunneista on ollut ihan älyttömästi hyötyä sekä minulle että Ukolle. Istunta on kehittynyt ja olen lopettanut sen ylimääräisen veksaalamisen siellä selässä. Selässä usein tekee ihan liikaa; useimmiten hommat alkaa sujua paremmin, kun tekee itse vähemmän ja antaa hevosen työskennellä rauhassa.

Ukkohan on käynnissä jo ihan oikea ratsu! Se hakeutuu itse pyöreään, kauniiseen muotoon. Silloin ei tarvitse muuta kuin nautiskella kyydistä. Pyydämme Ukkoa myös pikkupätkissä kokoamaan itseään, kunnes päästämme sen taas hetkeksi lompsimaan pidempänä. Olemme saaneet paljon kehuja pohjatyöstä, sillä Ukko on todella herkkä ratsastajan avuille.

Hei, me laukataan!

Ravi ja laukka vaativat vielä aika paljon työstämistä, mutta eiköhän niistäkin vielä hyviä askellajeja saada, kun hommat tehdään käynnistä alkaen huolella. Ukko väsyy todella paljon laukkaamisesta, vaikka se siitä kovasti tykkääkin, Ravissa ruuna jaksaa muutaman askeleen ajan kulkea lyhyempänä.

Minä en ole vielä laukan makuun päässyt. Olen kahdesti yrittänyt nostaa Ukolla laukkaa huonolla menestyksellä. Lähden heti laukan nostamisen jälkeen veivaamaan (ikään kuin laukkaamaan) yläkropallani, minkä takia Ukko tiputtaa laukan heti pois. Tuntuu niin turhauttavalta, kun en osaa istua siellä, vaikka kuinka sanon itselleni, että ÄLÄ veivaa. En tosin myöskään opi istumaan siinä laukassa, kun en edes pääse laukkaan asti... Siitä on aivan älyttömän kauan, kun olen viimeksi laukannut, joten ruutini on aivan kadoksissa. Siksi olenkin ajatellut, että voisin lainata jonkun tallikaverin hevosta, joka jo osaa laukkahommat. Niin voisi keskittyä vain omaan istuntaani ja saada sen kuntoon.

Ukon viikko-ohjelmaan sisältyy paljon jumppaa, maastoilua ja maastakäsittelyä. Poitsulla ei taroituksenmukaisia vapaapäiviä pidetä, koska se ei niitä tarvitse. Liikunta ei kuitenkaan ole niin raskasta ja viikkoon mahtuu niitä todella kevyitäkin päiviä. Tämä on osoittautunut hyväksi järjestelyksi, sillä Ukko on pysynyt todella hyvässä kunnossa. Iho ei kuki eikä lanneranka juurikaan vaivaa. Tosin jokin aika sitten ensimmäisten kylmempien päivien (yhtenä päivänä tuuli pohjoisesta) jälkeen lannerangalla meinasi jotain jumia olla, joten olemme päätyneet loimittamaan Ukkoa jo nyt pikkupakkasilla niin ei ainakaan kylmän ilman takia pääse jumiutumaan. Jotain pientä mahaongelmaa Ukolla oli laidunkauden päättymisen jälkeen, mutta sekin asia on jo hoidossa.

Ukon kokema muutos konkretisoituu tässä nähtävillä olevassa uusimmassa rakennekuvassa, joka on otettu 28.9.2014. Vertailukohteena heinäkuussa 2013 otettu rakennekuva sekä viime maaliskuussa otettu rakennekuva.

Syyskuu 2014

Heinäkuu 2013

Maaliskuu 2014

Jo maaliskuun rakennekuvan ero heinäkuun rakennekuvaan on aika mittava, vaikka Ukko oli ollut tuohon asti lähes yksinomaan käyntiliikunnalla. En voi muuta kuin ylistää käyntiä askellajina, vaikka sitä usein aliarvoidaan. Käynti on todella tehokas ja haastava askellaji, jos siihen huolella paneutuu.

Kuten varmaan tarkkasilmäisimmät huomaavat kuvista, meillä on uudet ratsastusvehkeet käytössä. Hommasimme lampaankarvasatulan ja uudet kuolaimettomat. Ukkohan ei tosiaan enää sietänyt BB-kuolaimettomien aiheuttamaa painetta niskassa, joten vaihdoimme lyhytvartiseen hackamoreen. Kokeilimme myös sidepullia ja LG:tä, mutta kumpikaan ei oikein sopinut käyttöömme. Jarru ei kummassakaan ollut tarpeeksi tehokas erityisesti maastoilua ajatellen. Lisäksi sidepull oli jotenkin todella epätarkka ja hidas.

Hiljaiseloa

Nyt on tapahtunut sen verran lyhyessä ajassa kaikenlaista, että blogi jää nyt määrittelemättömäksi ajaksi huonommalle huomiolle. Jospa asiat tästä selkenisivät. Kerron lisää sitten ehkä myöhemmin, jos jotain kertomisen aihetta edes tulee. En myöskään osaa sanoa, tuleeko Pietin kurssilta videoita, koska niiden lataaminen Youtubeen kestää niin suunnattoman kauan. Ehkä voisin joku kerta jättää videon latautumaan yöksi.

Palataan taas asiaan!

Vielä on onneksi kesää ja laidunkautta jäljellä. :)